Joka kesä jossakin päin Suomea nähdään Nummisuutarit. Se ei ole yllätys, sillä Aleksis Kiven komedia pysyy yhä esitetyimpänä kotimaisena puhenäytelmänä. Vaan se yllättää, että Keski-Uudenmaan Teatteri KUT valmistaa näin repäisevän Nummisuutarit-version, raikkaan oman taideluoman mutta uskollisen Kiven pulppuavalle suomenkielelle.
Tuusulalainen Krapin kesäteatteri tarjoaa avaran ja tiiviin estradin – ja kunnon katoskatsomon, jos vaikka vähän ripsauttaisikin. Juhannusaaton loppuunmyydyssä esityksessä aisti katsojien tietävän, miksi he olivat paikalle saapuneet.
Suomalaisilla on Nummisuutareista kosolti odotuksia; sitä on luettu ja näytelty kouluissa, on nähty leffa- ja näyttämösovituksia. Siksikin esitys herättää riemukasta tunnistusta ja tunnelmaa. Ollaan kansallisomaisuuden äärellä.
Alkuperätekstillä hiotaan joukko ja yleisö yhteen, ei pakolla päälle liimatuin modernisoinnein.
Juha Hurme ohjaa rennosti ja saa ammatti- ja harrastajanäyttelijänsä vaivattomaan lentoon. Heitä on tusinan verran ja joukosta kohoaa oivallisia tyyppejä. Anna-Leena Sipilä muovaa Eskon Iivari-veljestä täyden hahmon, jota riivaa suurempi levottomuus kuin vain viinantarve – ja lähtö merille onkin johdonmukaista. Juha Svahnin Topias-suutari kärsii sadistisesta vaimostaan ja ahtaista elinoloista, ja siksi hänenkin on toisinaan paettava pullon ja sekalaisen porukan pariin.
Eskon äiti Martta (Tiina Karvinen) on avainhenkilö. Hän on perhettään tervapampulla roimiva despootti, jota kavahtavat Topias-mies ja pojat Iivari ja Esko. Naisesta huokuu sammumaton kauna: aviosiippa on nahjus, toinen poika juopahtava ketku, toinen yksioikoisempi tollo. Elämä on pettymys, ja Karvinen ilmentää Martan tyytymätöntä sisintä hyvin.
Heihin kiertyy vissejä kysymyksiä: miksi onni karttaa Eskoa, miksi viina vie muita miehiä ja miksi Martta pamputtaa? Sitten 1800-luvun eivät perhedynamiikan asetelmat ole täysin muuttuneet.
Entä Tomi Alatalo pääosassa Eskona? Lyhyesti sanoen – tapaus! Jo heti ensikohtauksia valaisee tämän nuoren näyttelijän läsnäolo. Hontelo eriparinen ulkomuoto yhdistyy pakottomaan ääneen ja akrobatiaan, ja Alatalon ilmeikkyys lähenee mykän elokuvan maestroja. Karisman voi huoletta rinnastaa nuoreen Martti Suosaloon.
Eskossa on donquijotemaista rehellisyyttä, naiivia ihmisuskoa, jonka on vaikea kukoistaa maailmassa.
Alatalon tasoinen tekijämies jo takaa kohtausten vetovoiman, mutta kauniisti toimii koko ensemble. Sitä on ilo katsoa, vain esityksen loppupuolta rasittaa pari hienoista pysähdystä. Läpi näytelmän hivelee Kiven kaunissointinen puhekieli, jota kuuntelee mielikseen vaikka silmät kiinni. Ja jälleen muistaa, kuinka paljon Kivi juurrutti meille sanontoja ja sutkauksia, ”hirmuisine prosesseineen”.
Juha Hurmeen ohjaus väistää helpoimman ”klassikon päivityksen”. Nimenomaan alkuperätekstillä hiotaan joukko ja yleisö yhteen, ei pakolla päälle liimatuin modernisoinnein. Näyttelijä voi käyttää verkkareita tai repaleista nahkarotsia, mutta meno on ajatonta. Ja sitä täydentää Petra Poutanen-Hurmeen erikoinen, jännittävä musiikki.
Klassinen viittaa pysyvään arvoon, johonkin yleisesti tunnustettuun ja perikuvalliseen. Kaikkia näitä määreitä on täysi lupa käyttää KUT:n Nummisuutareista, samoin kuin laatusanaa classicus eli ensiluokkainen.
Nummisuutarit. Keski-Uudenmaan Teatteri KUT. Aleksis Kiven näytelmän sovitus ja ohjaus Juha Hurme, lavastus ja puvut Heini Maaranen, musiikki Petra Poutanen-Hurme, koreografia Metsälintu ja Jari Pahkin. Eskon osassa Tomi Alatalo.
Esitykset 18.8. asti Krapin kesäteatterissa Tuusulassa.