Valuutan tarve jyräsi jopa amiraalin vastalauseet.

Heinäkuussa 1965 aloitettiin Helsingin ja Tallinnan välillä talvisodan alussa keskeytynyt säännöllinen laivaliikenne uudelleen. Tapaus oli historiallinen ja se vaikutti sekä Suomen ja Viron että Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Laivayhteyden palauttaminen Viroon oli osoitus hitaasti lisääntyvästä avoimuudesta Neuvostoliitossa. Se oli seurausta myös vähitellen tapahtuvasta luottamuksen lisääntymisestä Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Laivayhteys avasi virolaisille uuden ikkunan länteen, uudet yhteydet länsimaihin ja samalla unelmat tavaroista, palveluista, demokratiasta ja vapaudesta. Suomen television näkyminen Viron pohjoisrannikolla oli jo aikaisemmin tuonut pienen kurkistusaukon naapuriin. Neuvostohallitus toivoi kuitenkin liikenneluvan myöntäessään, että uusi reitti toisi suomalaisia tutustumaan ja ihastumaan Neuvosto-Viron elämään. Tätä toivoi myös Suomen kommunistinen puolue ja oli mukana edistämässä laivaliikenteen aloittamista.

Laivaliikenteen aloittamisesta on Suomessa kirjoitettu yleensä siinä yhteydessä, kun on tarkasteltu presidentti Urho Kekkosen vuonna 1964 tekemää Viron vierailua. Kovin perusteellisesti ei asiaan aina ole kuitenkaan perehdytty ja johtopäätökset ovat joskus olleet hieman yksinkertaistettuja.

Ansio laivaliikenteen aloittamisesta on hyvin usein ilman tarkempia perusteluja kirjattu nimenomaan Kekkosen ansioksi. (Katso Suomi, 259, Salokannel, 102 – 109, Graf, Roiko-Jokela, 73 – 92, Nupponen, 11-18. Laajin ja täsmällisin yhteenveto Kekkosen Viron matkasta ja samalla laivaliikenteen alkamisesta on teoksessa: Lilja, Raig.)

Tutkijat eivät ole selvittäneet myöskään, mikä osuus SKP:llä oli laivaliikenteen avautumiseen. Uteliaisuutta olisi voinut herättää se, että Neuvostoliiton sisäisessä tiedotuksessa kunnia liikenteen aloittamisesta annettiin nimenomaan Suomen kommunisteille.

ILMOITUS

Kekkosen matka ei sinänsä johtanut laivaliikenteen aloittamiseen. Yhteys olisi saatu ilman vierailuakin. Todellisuudessa Neuvostoliitto oli jo vuosia kaikessa hiljaisuudessa toiminut siihen suuntaan, että laivayhteys voitaisiin avata. Kekkosen vierailu Viroon ja siellä esitetty toive paremmista yhteyksistä nopeutti kuitenkin lopullista päätöstä. Ilman Kekkosta liikenteen aloittaminen olisi tapahtunut ilmeisesti muutama vuosi myöhemmin.

SKP:llä ei ollut itse päätökseen mitään vaikutusta, sillä puolue otti asian esille vasta siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitossa oli periaatepäätös jo tehty. Neuvostoliittolaisille näytti kuitenkin olleen sisäpoliittisesti tärkeää, että suomalaisena aloitteen tekijänä ei ollut vain Kekkonen vaan myös SKP.

Laivaliikenteen avaamisen ratkaisi raha. Länsivaluutasta oli Neuvostoliitossa huutava puute ja sitä päätettiin hankkia avaamalla maa länsimaiden turisteille, joiden odotettiin tuovan suuret määrät dollareita ja muita “kovia valuuttoja”. Näin tapahtuikin mutta samalla Neuvostoliiton rajojen sisäpuolelle soluttautui myös länsimainen ideologia: hyvinvoinnin, valinnan mahdollisuuksien, demokratian ja vapauden ajatukset.

Länsimaisen ideologian pelosta varoitti kyllä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB, mutta sen varoituksia ei otettu huomioon, kun raha ratkaisi. Myöhemmin KGB joutui laatimaan monenlaisia suunnitelmia ideologisen vaikutuksen eliminoimiseksi mutta silloin oli jo myöhäistä. Pullon henki oli päästetty valloilleen, eikä sen vaikutusta voitu kahlita. Tallinnan laivaliikenteellä oli näin myös oma osuutensa siihen, että Neuvostoliitossa jouduttiin 1990-luvun alussa toteamaan sosialismikokeilun epäonnistuneen.

Useita yrityksiä

Laivaliikenne Helsingin ja Tallinnan välillä katkesi 1939, eikä sitä käynnistetty uudelleen heti sodan jälkeen. Suomen Hyörylaiva Oy otti asian kuitenkin esille jo 1950-luvulla neuvostoviranomaisten kanssa mutta keskustelut jäivät ilman tuloksia. Yhtiö oli hoitanut Helsingin ja Tallinnan välistä liikennettä vuodesta 1898 vuoteen 1939 ja olisi ollut valmis jatkamaan. (K 82, Neuvostoliitto, UM:n arkisto)

Tiettävästi Suomi-Neuvostoliitto-Seura oli myös puhunut asiasta 1950-luvulla neuvostoliittolaisten kanssa mutta turhaan. SKP:n tiedotusjaoston kokouksessa 25.5.1965 Eva Ahonen kertoi, että Suomi-Neuvostoliitto -Seura on pitänyt Tallinnan laivaliikenteen aloittamista vireillä jo 15 vuotta. (SKP:n tiedotusjaoston ptk, KansA)

Yleinen Autoliitto kirjoitti vuonna 1958 Suomen ulkoministeriölle ja pyysi valtiovaltaa vaikuttamaan siihen, että Helsingin ja Tallinnan välille saataisiin autolauttayhteys. Kapteeni Jorma Are kirjoitti ulkoministeriölle1959 ja pyysi vaikuttamaan laivayhteyden aikaansaamiseen, koska Tallinna ja Kaunas oli todettu turisteille avoimiksi kaupungeiksi.

Suomen ulkoministeriö kääntyi vuonna 1960 ensimmäisen kerran tässä asiassa neuvostoliittolaisten viranomaisten puoleen mutta turhaan. Neuvostoliitto ilmoitti, että matkustaminen Tallinnaan sallitaan vain Leningradin kautta rautateitse. (K 82, Neuvostoliitto, UM:n arkisto)

Tallinna oli siis jo 1950-luvun lopulla turisteille avoin kaupunki mutta massaturismille ei ollut vielä mitään edellytyksiä. Syitä oli monia. Tallinnassa korjattiin tuolloin vielä sodan pommitusten vaurioita. Kaupungissa oli vain yksi hotelli – Palace, johon turisteja olisi voitu majoittaa. Painava syy oli varmaan myös se, että kaupungista oli tullut merkittävä laivastotukikohta, ja armeija piti huolen siitä, etteivät sotasalaisuudet paljastuneet. Ja Neuvostoliitossa pelättiin myös turistien mukana tulevaa vakoilun ja ideologisen vaikuttamisen vaaraa. (Näistä on lukuisia esimerkkejä Grafin ja Roiko-Jokelan em. kirjassa.)

Jotain kuitenkin tapahtui vähin äänin suomalaisista riippumatta ja osittain heidän huomaamattaankin. Toompean lähistölle suunniteltiin ja rakennettiin 1960-luvun alkupuolella uusi Inturistin hotelli Tallinn, joka saattoi paremmin kuin Palace tyydyttää ulkomaalaisten turistien tarpeita. Vähitellen kaupunkia alettiin kunnostaa siihen suuntaan, että turistit voisivat käydä siellä. Leningradin kautta tulikin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa joitakin ryhmiä mutta pitkä kiertomatka ei tietenkään houkutellut matkailijoita.

Vuonna 1961 Matkatoimisto Lomamatkat kuljetti Tallinnaan yhdeksän ryhmää. Seuraavana vuonna tehtiin viisi matkaa, sitä seuraavana kahdeksan ja vuonna 1964 seitsemän matkaa. Osa matkoista tehtiin pelkästään junalla, osa matkoista oli bussi-junamatkoja ja osassa paluumatka Leningradista tapahtui laivalla.

Lomamatkan vuoden 1961 matkaesite kertoi, että Tallinnan ryhmä matkusti ensimmäisenä matkapäivänä junalla Leningradiin ja sieltä jatkettiin yöjunalla Tallinnaan. Tallinnassa oltiin 3 tai 4 päivää ja paluumatkalla katseltiin yhden päivän ajan Leningradin nähtävyyksiä. (Lomamatkat Oy:n arkisto, KansA)

Kekkosen vierailu

Presidentti Urho Kekkosen epävirallisesta vierailusta Viroon maaliskuussa 1964 tuli käännekohta Suomen ja Viron välisiin suhteisiin. Kekkonen oli kiinnostunut Virosta jo senkin takia, että hänellä oli ollut hyvät yhteydet Viroon nuoruusvuosinaan. Kun Kekkonen valmistautui vuonna 1958 ensimmäiselle viralliselle valtiovierailulle Neuvostoliittoon, hän pyysi päästä käymään myös Virossa. Tämä ei kuitenkaan toteutunut. mutta ajatusta hän ei jättänyt sikseen. Kekkosen mielenkiintoa lisäsi vielä sekin, että eräiden ulkovirolaisten raporttien mukaan viron kieli oli Virossa jo menetettyä. Kekkonen halusi tietää totuuden.

Vierailun mahdollisuudet lisääntyivät 1960-luvulle tultaessa. Neuvostoliitto alkoi Nikita Hruštševin pääsihteerikaudella lisätä kontakteja länteen. Neuvostoliiton poliittinen “suojasää” vaikutti myös kansainvälisiin suhteisiin. Uusi avoimempi suhtautuminen länsimaihin merkitsi sitä, että myös Virossa alettiin etsiä kontakteja. Yhtenä uutena merkkinä oli Ulkomaihin ystävyys- ja kulttuurisuhteita hoitavan Viron seuran perustaminen 1950-luvun lopussa. Helsingissä perustettiin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran yhteyteen erityisesti Viro-suhteita hoitamaan Suomi-Eesti-yhdistys, josta pian tuli SNS:n Eesti-jaosto. (SNS:n arkisto, Eesti-jaosto, KA)

Näkyvä merkki uuden ajan alusta olivat Tallinnassa ja Kotkassa vuonna 1962 järjestetyt ystävyyspäivät. Myös1963 Kotkassa järjestettiin ystävyyspäivät ja Neuvostoliiton valtuuskunnassa oli mukana Viron valtionpäämies Aleksei Müürisepp. Kekkonen tapasi Helsingissä Müürisepin, joka toivotti presidentin tervetulleeksi Viroon. Kekkonen totesi, että tulisi mielellään mutta kutsua ei ole tullut. Lehdistötilaisuudessa Müürisepp lupasi palata kutsuasiaan. ( KU, 6.7.1963)

Vierailu toteutui sitten maaliskuussa 1964 epävirallisena niin, että Kekkonen poikkesi Tallinnaan palatessaan valtiovierailulta Puolasta. Kekkosella ei ollut helppo tehtävä olla vieraana heimoveljien luona tilanteessa, jossa hänen sanojaan ja tekemisiään seurattiin Moskovan ja Helsingin lisäksi koko maailmassa. Ulkovirolaiset ja monet Suomen poliitikot sekä lehdet tuomitsivat vierailun, koska katsoivat Kekkosen näin tunnustavan Viron miehityksen. Moskovassa seurattiin puolestaan, pyrkiikö Kekkonen hoitamaan Suomen ja Viron suhteita ohi Moskovan, joka piti kiinni siitä, että ulkopolitiikkaa hoidetaan vain ja ainoastaan Moskovassa.

Kekkosella oli Viron matkallaan selvä missio: tukea Viron virolaisia kulttuurinsa ja kielensä säilyttämisessä sekä yhteyksien luomisessa länsimaihin, mm. Suomeen. Mutta samalla hän turvasi selustansa Moskovan suuntaan. Moskovalle ei saanut jäädä pienintäkään epäilyä siitä, että Kekkonen olisi ajanut jotain neuvostojohdon vastaisia asioita sen selän takana. Tätä selustan varmistamista tukivat ne viralliset sähkeet, jotka Kekkonen lähetti vierailun päätyttyä Moskovaan pääsihteeri Hruštševille ja Tallinnaan Neuvosto-Viron presidentille Müüriseppille.

Moskovaan lähettämässään sähkeessä hän sanoi: “Olen varma, että tämäkin vierailuni Neuvostoliittoon on omiaan edistämään Suomen kansan ja Neuvostoliiton kansojen välistä ystävyyttä.” Hän puhui siis vierailusta Neuvostoliittoon eikä Neuvosto-Viroon ja ystävyydestä kaikkien neuvostokansojen, ei vain virolaisten kanssa. Müüriseppille lähettämässään sähkeessä hän puhui sitten Viron kansasta ja toivotti sille “menestystä rauhanomaisessa työssään neuvostoisänmaan ja maailmanrauhan hyväksi.” Hän ei siis antanut pienintäkään aihetta tulkita vierailua niin, ettei hän olisi tunnustanut Viron liittämistä Neuvostoliittoon. (12 L, Neuvostoliitto, Kekkosen vierailukansio, UM:n arkisto)

Vierailun epävirallisuutta korosti se, ettei sen aikana käyty minkäänlaisia neuvotteluja. Ei siis neuvoteltu myöskään laivaliikenteestä. Puhuttiinko laivaliikenteestä epävirallisesti esimerkiksi ruokapöydässä? Siitä ei ole mitään dokumenttia arkistoissa, eivätkä mukana olleet ole sellaisesta kertoneet. Kekkonen viittasi laivaliikenteeseen vasta vähän ennen paluumatkaansa Tallinnan televisiolle antamassaan haastattelussa.

Silloinkin hän muotoili toivomuksensa niin, ettei se saanut mitään virallista sävyä: “Suomesta matkustaa joka vuosi Leningradiin ja kauemmaskin tuhansittain turisteja ja olisi tietenkin toivottavaa, että tällainen turistien vaihto voisi toteutua myös Suomen ja Viron välillä, jos liikenneyhteydet muuttuisivat helpommiksi ja nopeammiksi. Olen varma, että silloin tuhannet suomalaiset olisivat valmiit matkustamaan Viroon vierailulle.”( R-1.29.10, ERA)

Vaikka Kekkonen muotoili toivomuksensa laivaliikenteen aloittamisesta näin yleisluontoisesti, se ymmärrettiin selväksi aloitteeksi Moskovan suuntaan. Myös Kekkosen vierailun aikana virolaisten isäntien mukana olleet Neuvostoliiton ulkoministeriön edustajat, Kovaljov, Molotshkov ja Sergejev raportoivat päällikölleen Andrei Gromykolle Kekkosen korostaneen televisiohaastattelussa turistivaihtoa Suomen ja Viron välillä. “Tämän vuoksi, hänen sanojensa mukaan, pitäisi järjestää suorat yhteydet Helsingin ja Tallinnan välille.” (R-1970.3.56, ERA)

Ulkoministeri Gromykolle lähetetyssä raportissa todetaan myös, että “paikallisen väestön taholta ei esiintynyt minkäänlaisia kansallismielisiä ilmauksia (kirjeitä, anomuksia tms.) koko Kekkosen vierailun aikana”. Kekkosen vierailun tärkein merkitys Neuvostoliiton kanalta oli kuitenkin muualla. Gromykolle lähetetyssä raportissa se muotoiltiin seuraavasti: “Kekkosen vierailua voidaan käyttää menestyksekkäästi neuvostoliittolaisen vaikutuksen lisäämiseen Suomessa ja Skandinavian maissa ja erityisesti vaikutettaessa pakolaispiireihin varsinkin Ruotsissa.” (R-1970.3.56, ERA)

Moskovassa Kekkosen vierailu koettiin näpäytykseksi ulkovirolaisille pakolaisjärjestöille ja vaikkei Kekkonen puheissaan tähän teemaan kajonnutkaan, hän kertoi kuitenkin ajatuksiaan kahden kesken Kovaljoville, joka pani repliikin myös Gromykolle annettuun raporttiin: “Jotkut piirit Suomessa tukevat vielä Baltian maiden pakolaisia, eivätkä olleet tyytyväisiä päätökseeni vierailla Viron neuvostotasavallassa. Nyt pakolaiset nostavat metelin, joka kohdistuu myös minuun Suomessa. Ei siinä mitään, minun nahkani on paksu ja kestän kaiken.” (R-1970.3.56, ERA)

Periaatepäätös oli jo tehty

Suomalaisten kiinnostus laivaliikenteen aloittamiseen sai Kekkosen vierailun aikana ja sen jälkeen paljon julkisuutta ja usein on tulkittu niin, että laivaliikenne avattiin juuri Kekkosen ansiosta. Itse asiassa Neuvostoliitossa oli kuitenkin tehty jonkinlainen periaateratkaisu laivaliikenteen aloittamisesta jo paljon aikaisemmin. Siihen viittaavat monet matkailun edistämiseen tähtäävät päätökset. Ne eivät olisi olleet tarpeen ja mielekkäitä, ellei samalla olisi lähdetty siitä, että myös laivayhteys toteutetaan.

Kun Tallinnan satamaa alettiin peruskorjata myös matkustajaliikenteen tarpeisiin seitsenvuotiskaudella 1959 – 1965, täytyi laivaliikenteen aloittaminen Helsinkiin olla ainakin jonkinlaisena optiona. Tallinnan kaupunginjohtaja Johannes Undusk kertoi tästä jo vuonna 1962 vieraillessaan Suomessa Kotkan ystävyyspäivillä ja pitäessään matkan lopulla tiedotustilaisuuden Helsingissä. Hän kertoi, että aluksi rakennetaan Tallinnan sataman tavaraliikennelaiturit ja sen jälkeen on vuorossa matkustajaliikennelaituri. Sataman oli määrä olla kunnossa vuoden 1965 loppuun mennessä. “Niiden valmistuttua pääsee alkuun turistiliikenne Tallinnaan – myös Helsingistä”, Undusk sanoi Helsingin Sanomien mukaan. (HS, 17.7.1962)

Siitä, että laivaliikenne oli neuvostoliittolaisten suunnitelmissa ollut jo jonkin aikaa, saatiin välillisesti vihiä myös Kekkosen Viron vierailun aikana. STT:n toimittaja haastatteli nimittäin matkallaan Inturistin Tallinnan osaston virkailijaa Valter Tuhkasta turismin näkymistä Virossa. Haastattelun julkaisi ainakin Kansan Uutiset otsikolla: ”Tallinna lähivuosina valmis turistien tuloon”. Tuhkanen kertoi, että suunnitteilla on 500-paikkaisen hotellin rakentaminen ja että rakennustyöt aloitetaan ehkä jo vuonna 1965. Tuhkanen totesi, että Tallinnassa on vain kaksi hotellia, joissa on yhteensä 335 vuodepaikkaa. (KU 14.3.1964)

Tuhkasen kertomat tiedot viittaavat siihen, että ne neuvostohallituksen päätökset, jotka tehtiin vasta huhtikuussa 1964, olivat tiettyjen henkilöiden tiedossa jo aikaisemmin. Hruštševin “suojasään” politiikan mukaisesti Neuvostoliitossa valmistauduttiin nimittäin länsimaista tulevien turistien määrän huomattavaan lisäämiseen.

Tätä koskeva päätös tehtiin Neuvostoliiton hallituksessa 16.4.1964. Siinä edellytettiin, että Neuvostoliiton suurimpiin kaupunkeihin ja turistikohteisiin rakennetaan vuosina 1964 – 1968 kaikkiaan 14 hotellia. Tallinna oli yksi rakennuskohteista ja uuden hotellin piti olla valmis vuonna 1967. ( R-1.5.661, ERA)

Päätös suuresta hotellien rakennusohjelmasta tehtiin siis noin kuukauden kuluttua Kekkosen vierailusta mutta sitä oli ilmeisesti valmisteltu pitkään. Kysymys oli suuresta hankkeesta, joka toteutui varsin hitaasti, eikä tavoiteaikataulussa pysytty. Hankkeen hidastumiseen saattoi vaikuttaa sekin, että sen varsinainen isä, pääsihteeri Hruštšev syrjäytettiin muutaman kuukauden kuluttua päätöksestä.

Vaikka päätöksen takana oli Hruštševin uusi avoimempi politiikka, turismin päätavoite oli kuitenkin länsivaluutan hankkiminen maalle, jonka vientituotteet eivät olleet kovin kysyttyjä maailmalla. Siitä, että länsivaluutan hankkiminen oli turismin kehittämisen päätavoite, on runsaasti viitteitä. Esimerkiksi vuonna 1965 Neuvostoliiton hallituksen ulkomaantalouden komissiossa tehty päätös edellytti, että koko maassa ryhdytään valmistamaan matkamuistoja ulkomaan valuutalla myytäväksi. Komissio totesi, että Venäjän liittotasavallassa myytiin vuonna 1964 matkamuistoja valuutalla 955 000 ruplan (noin 7 miljoonan silloisen Suomen markan) arvosta. Kun myynti laajennettaisiin koko maan alueelle, valuuttatulot kasvaisivat moninkertaiseksi. ( R-1.5.685, ERA)

Vuoden 1965 alussa, 15. tammikuuta Neuvostoliiton hallituksen ulkomaantalouden komissio lähetti vihaisen kirjeen useiden neuvostotasavaltojen hallituksille ja totesi, ettei vuonna 1964 hyväksyttyä hotellien rakennusohjelmaa ollut ryhdytty toteuttamaan kunnolla. Suunnitelmissa mainittujen 14 hotellin rakennustöistä vasta neljä oli käynnistynyt. Määräysten rikkominen johtaisi siihen, että huomattava määrä ulkomaisia turisteja jäisi tulematta ja valuutta saamatta, uhkailtiin kirjeessä edelleen. Tällainen moitekirje tuli myös Viron neuvostotasavallan hallitukselle. (R-1.5.685, ERA)

Viron hallituksen rakennuskomitean puheenjohtaja A. Vendelin kertoi 27.1.1965 varapääministeri Arnold Greenille lähettämässään selvityksessä, että uuden hotellin piirustukset annetaan 31.3.1965 mennessä. Työt voisivat hänen mukaansa alkaa jo toukokuussa 1965. Kyseessä olivat ne piirustukset, joiden perusteella sitten aikanaan rakennettiin Viru-hotelli. Mutkia oli vielä paljon matkassa ja rakennustyöt pääsivät alkuun vasta vuonna 1969. (R-1.5.685, ERA)

Kekkonen ei missään vaiheessa neuvotellut laivaliikenteestä neuvostoliittolaisten kanssa, mutta hän kyseli kuitenkin pari kertaa neuvostojohdolta, onko hänen toivomansa yhteyksien lisääminen edennyt. Ensimmäisen kerran näin tapahtui, kun Neuvostoliiton valtionpäämies Anastas Mikojan kävi joulukuussa 1964 Suomessa luovuttamassa Kekkoselle aiemmin myönnetyn Leninin kunniamerkin. Kekkonen puhui tiiviimmistä yhteyksistä Viroon ja merkitsi päiväkirjaansa: “Puhuin M:lle, että yhteydet Eestiin pitäisi parantua, kulku Suomenlahden yli. Lupasi puhua Moskovassa.” (Urho Kekkosen päiväkirjat 2, 27.12.1964)

Toisen kerran asiaa sivuttiin Moskovassa helmikuussa 1965, kun Kekkonen kävi tapaamassa uutta neuvostojohtoa. Kekkonen otti laivayhteyden esille mutta pääsihteeri Brezhnev kertoi, että sotilaspiirit vastustavat sitä kovasti. (Tästä sotilaspiirien vastustuksesta hieman tuonnempana.) Ei sekään keskustelu mikään neuvottelu ollut, eivätkä neuvottelut siinä vaiheessa olleet enää tarpeenkaan. Neuvostojohdossa oli nimittäin tehty asiasta jo periaatepäätös ja sen tiesi Kekkonenkin. (Suomi 259)

Jo tammikuun lopulla 1965 Suomen Moskovan suurlähettiläs Jorma Vanamo oli nimittäin raportoinut Moskovasta tapaamisestaan Viron pääministerin Valter Klaussonin kanssa. Klausson oli kertonut, että heidän tarkoituksenaan on alkaa ensi kesänä laivaliikenne Helsinkiin. Hän oli puhunut asiasta Neuvostoliiton johdon, Brezhnevin, Kosyginin ja Mikojanin kanssa ja nämä olivat suhtautuneet asiaan myönteisesti. Tallinnan satamassa oli jo ryhdytty rakennustöihin, Klausson kertoi. Hän arveli, että “aluksi kulkisi kaksi vuoroa viikossa ja liikennöinti aloitettaisiin Neuvosto-Eestin 25-vuotisjuhlien yhteydessä.” (K 82, Neuvostoliitto, Laivaliikenne Tallinnaan, Vanamo Moskovasta 29.1.1965, UM:n arkisto)

SKP:n propagandatemppu

Kekkonen ei kuitenkaan ollut Suomessa ainoa, joka ajoi laivaliikenteen aloittamista. Asialla oli myös Suomen kommunistinen puolue (SKP). Se oli yleensäkin aloitteellinen Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyöprojektien ideoinnissa ja halusi keskustella ehdotuksistaan Moskovassa, kun puolueen virallinen valtuuskunta tapasi helmikuussa 1965 NKP:n johtoa.

SKP ei ollut Kekkosen Viron vierailun aikana tai välittömästi sen jälkeen millään tavalla kommentoinut presidentin toivomusta nopeammista liikenneyhteyksistä Helsingin ja Tallinnan välillä. Mutta loppuvuodesta 1964 puolue nosti liikenneyhteydet tärkeimmäksi asiaksi siinä toivomusluettelossa, joka NKP:lle haluttiin esittää. Siinä vaiheessa tiedettiin, että Kekkonen kyselee seuraavan Moskovan vierailunsa aikana, onko hänen toiveensa toteutumassa ja SKP halusi päästä etulyöntiasemaan.

Tässä SKP sai apua “NKP:n tovereilta”, eli ilmeisesti NKP:n Suomen osastolta. SKP:n johtoon kuulunut Hertta Kuusinen oli ollut vuoden vaihteessa 1964/1965 Moskovassa ja toi sieltä terveisiä 15.1.1965 pidettyyn puolueen keskuskomitean sihteeristön kokoukseen. Hän kertoi, että Kekkonen tekee matkan Intiaan ja pysähtyy paluumatkalla Moskovassa. NKP:n toverit olivat ehdottaneet, että SKP:n valtuuskunta tulisi Moskovaan sitä ennen neuvottelumatkalle. Neuvottelun alaisina olisivat mm. “Suomen ja Neuvostoliiton suhteet, niiden laajentaminen ja lujittaminen, turismin kehittäminen, erityisesti Suomen ja Leningradin sekä Eestin välillä, välitön laivaliikenne Tallinnaan jne.” Kuusinen jatkoi, että “valtuuskunnalla voisi olla tarpeellinen julkisuus, ehkä yhteinen kommunikea, jossa kerrottaisiin neuvottelujen alaisista asioista ja tuloksista.” (SKP:n sihteeristön ptk 15.1.1965, KansA)

SKP:n poliittinen toimikunta lähetti 19.1. 1965 ehdotuksensa Moskovaan niistä keskustelujen aiheista, jotka vierailun aikana otettaisiin esille. Keskustelujen aiheiksi esitettiin mm. turismin kehittämistä, pohjoisen reitin avaamista sekä välitöntä laivayhteyttä Helsingin ja Tallinnan välillä.

SKP:n halu ryhtyä ajamaan Helsingin ja Tallinnan välisen laivaliikenteen avaamista, johtui toisaalta siitä, että suomalaisten tiedettiin olevan kiinnostuneita Viron matkailusta. Mutta oli toinenkin syy. SKP:ssä alettiin tuolloin 1960-luvun keskivaiheilla suhtautua entistä kriittisemmin neuvostososialismin kykyyn herättää Suomessa myönteistä mielenkiintoa sosialismia kohtaan. Neuvostoliitossa käyneet tiesivät – vaikkeivät aina siitä kertoneetkaan, että ihmisten pukeutuminen, asuminen ja kulutustavaroiden saanti oli Suomeen verrattuna niukkaa tai huonoa. SKP:ssä oli toisaalta huomattu, että Virossa elintaso oli selvästi korkeampi kuin muualla Neuvostoliitossa, joten Viro toimisi paremmin esimerkkinä hyvästä sosialismista.

SKP:n asiakirjoissa on tästä asennemuutoksesta selviä viitteitä. Esimerkiksi vuonna 1965 puolue hyväksyi asiakirjan sosialistimaiden tunnetuksi tekemisestä ja otti siinä yhteydessä kantaa neuvostoliittolaisten radioasemien suomenkielisiin lähetyksiin seuraavasti: “Maamme olosuhteita ajatellen olisi ehkä paikallaan, että entistä suurempi huomio kiinnitettäisiin Eestin, mutta myös Latvian ja Liettuan kansojen elämään, koska se tuntuu suomalaisesta sittenkin jollain tapaa läheisemmältä kuin monien muiden kansojen ja mittasuhteetkin ovat paremmin tajuttavissa pienessä maassa. Ne olisivat (erityisesti Eesti) esimerkkinä siitä, miten pieni kansa voi elää suuressa sosialistisessa perheessä.” (SKP:n poliittinen toimikunta 15.6.1965, KansA)

Brezhnev torjui välistävedon

Myös SKP sai tiedon laivayhteyden todennäköisestä avaamisesta ennen Moskovan neuvotteluja. Taisto Sinisalon johtama puoluevaltuuskunta vieraili Tallinnassa vuoden 1965 alussa ja valtuuskunnalle oli kerrottu, että Helsinki – Tallinna laivaliikenne voidaan todennäköisesti avata seuraavana kesänä. Poliittisen toimikunnan kokouksessa todettiin, että “olisi hyvä, jos tämä jo ´kypsynyt´asia tulisi ratkaisuun sen jälkeen, kun puolueemme taholta on tehty vastaava esitys.” (SKP:n poliittinen toimikunta, ptk 3.2.1965, Kans.A)

Moskovassa asiasta keskusteltiin SKP:n ja NKP:n valtuuskuntien välillä 16. – 19.2.1965 käydyissä neuvotteluissa. Mistään päätöksistä tai aikatauluista ei puhuttu mutta neuvostoliittolaiset sanoivat suhtautuvansa esitykseen myönteisesti. Kun suomalaiset ehdottivat, että yhteisessä tiedonannossa voitaisiin todeta asian ratkenneen puolueiden välisissä neuvotteluissa, NKP:n uusi pääsihteeri Leonid Brezhnev huomautti, ettei “voi tulla kysymykseen, että asioita ratkaistaan Kekkosen selän takana.”

Moskovassa asiasta keskusteltiin SKP:n ja NKP:n valtuuskuntien välillä 16.–19.2.1965 käydyissä neuvotteluissa. Mistään päätöksistä tai aikatauluista ei puhuttu mutta neuvostoliittolaiset sanoivat suhtautuvansa esitykseen myönteisesti. Kun suomalaiset ehdottivat, että yhteisessä tiedonannossa voitaisiin todeta asian ratkenneen puolueiden välisissä neuvotteluissa, Brezhnev huomautti, ettei “voi tulla kysymykseen, että asioita ratkaistaan Kekkosen selän takana.” (SKP:n poliittisen toimikunnan kokous 23.2.1965, selostus 16.–19. 2. käydyistä neuvotteluista, KansA)

SKP oli ilmeisesti saanut aikaisemmin NKP:n Suomen osastolta sellaisen käsityksen, että puolueiden välisissä neuvotteluissa voitaisiin jo lyödä lukkoon joitakin yhteistyökohteita ja sillä tavalla asettaa Kekkonen tapahtuneiden tosiasioiden eteen. (vertaa edellä olleeseen viitteeseen 15.1.1965 sihteeristön kokouksesta)

NKP ei kuitenkaan suostunut siihen, että laivaliikenteestä olisi sovittu SKP:n kanssa muutama päivä ennen Kekkosen vierailua. SKP:n neuvottelumuistio osoittaa kuitenkin, että Kekkosen huoli siitä, että SKP pyrki sopimaan joistakin yhteistyöasioista hänen ohitseen, oli perusteltua. Toisaalta Neuvostoliiton uudella johdolla ei tällaista tavoitetta ollut. SKP pyrki ottamaan irti kaiken mahdollisen Moskovan vierailusta. Puolueen keskuskomitea antoi 25.2.1965 lausunnon matkan johdosta. Siinä kerrottiin keskustelujen aiheet, jotka koskivat Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä ja todettiin, että “nyt on valtiovallan vuoro toimia. Sen tehtävänä on ryhtyä toimenpiteisiin, jotta esitetyt toivomukset toteutuisivat ja saataisiin aikaan valtioiden väliset sopimukset.” (SKP:n keskuskomitean ptk 25.2.1965, KansA)

Maaliskuun alussa matkan tuloksista painettiin lentolehtinen ja sitä levitettiin koko maassa. “SKP neuvotteli Moskovassa, Hyvät tuliaiset Suomelle”, sanottiin otsikossa. Ensimmäiseksi asiaksi lentolehtisessä nostettiin Helsingin ja Tallinnan välinen laivaliikenne. Siinä uskallettiin jo ilmoittaa, että laivalla pääsee Tallinnaan jo ensi kesänä. “SKP:n valtuuskunta ehdotti neuvotteluissa, että laivayhteys avattaisiin jo ensi kesänä”, lentolehtisessä todettiin. Ilmeisesti tarkka laivaliikenteen alkamisajankohta ei sisältynyt SKP:n ehdotukseen, eikä sitä ainakaan kirjattu NKP:lle tehtyyn kirjalliseen esitykseen. Mutta kun ennen neuvotteluja saatiin tietää, että laivaliikenne saattaisi alkaa heinäkuussa ilman SKP:n esitystäkin, ajankohta pantiin tiedotteessa omaan piikkiin.

Kun lentolehtisessä oli lueteltu SKP:n esitykset, kerrottiin lopuksi, mitä puoluevaltuuskunnalle vastattiin. Siinä todettiin, että toivomuksiin suhtauduttiin myönteisesti. “SKP:n esittämien toivomusten toteuttamiselle on siis olemassa hyvät mahdollisuudet”, lehtisessä sanottiin. Ja jotta saataisiin aikaan kansalaisten painostusta Suomen hallitusta kohtaan, todettiin vielä, että “ehdotusten toteutuminen edellyttää, että Suomen hallitus ryhtyy toimenpiteisiin, jotta saadaan aikaan valtioiden väliset sopimukset niistä asioista, jotka sitä vaativat. Kansalaistoiminnalla voidaan Suomen ja Neuvostoliiton välisen taloudellisen ja kulttuuriyhteistoiminnan kehittämistä nopeuttaa”, todettiin lopuksi. (SKP:n tiedotusjaosto D1, 43, KansA)

SKP sai siis Moskovasta vain lupauksen, että ehdotuksiin suhtaudutaan myönteisesti. Vaikka puolue ei missään vaiheessa sanonutkaan suoraan, että laivaliikenne saatiin aikaan sen ansiosta, rivien välistä on luettavissa tällainen ajatus. Niin sen käsittivät ilmeisesti monet puolueen jäsenetkin. Näin voi päätellä siitäkin, että SKP:n tiedotusjaoston kokouksessa 25.5.1965 Eva Ahonen arvosteli lentolehtisen tekstiä ja sanoi, että se “oli naiivi, koska siinä sanottiin mm. että SKP oli saanut aikaan Tallinnan matkailun meritse. SNS on jo 15 vuotta pitänyt asiaa vireillä”, Ahonen sanoi. (SKP:n tiedotusjaosto ptk 25.5.1965. KansA)

Kahdenlaista tietoa Neuvostoliitosta

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea teki päätöksen laivaliikenteen aloittamisesta Helsingin ja Tallinnan välillä jo 5. maaliskuuta 1965 ja Neuvostoliiton hallitus 6. maaliskuuta. eli vain vähän toista viikkoa Kekkosen Moskovan vierailun jälkeen. Julkisuuteen päätös tuotiin kuitenkin vasta 17. maaliskuuta Tallinnassa pidetyssä lehdistötilaisuudessa. Asiasta tiedotti Viron ulkomaihin ystävyyssuhteita hoitavan viraston johtaja Raul Viies.

Kansan Uutisten Moskovan kirjeenvaihtaja Erkki Kauppila raportoi ilmoituksesta ja kommentoi tietoa seuraavasti: “Asia, jonka Suomen kommunistisen puolueen valtuuskunta otti esille neuvotteluissaan NKP:n johdon kanssa kuukausi sitten, on näin nopeassa tahdissa saanut myönteisen ratkaisun.” (KU 18.3.1965)

Samana päivänä, kun virallinen ilmoitus Tallinnassa tehtiin, Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs A.E. Kovalev kävi ulkoministeri Ahti Karjalaisen luona ilmoittamassa, että “Tasavallan presidentin ja suomalaisten kansalaisjärjestöjen taholta esitettyjen toivomusten mukaisesti Neuvostoliiton viranomaiset ovat nyt valmiit suoran laivaliikenteen avaamiseen Helsingin ja Tallinnan välille.” (Karjalaisen raportti, K 82, Neuvostoliitto, Laivaliikenne Tallinnaan, UM:n arkisto)

Pravdan Helsingin kirjeenvaihtaja teki niin ikään jutun suurlähettilään ilmoituksesta. Sen sisältö poikkesi kuitenkin olennaisesti lähettilään käyttämästä sanamuodosta. Juttu julkaistiin 22.3.1965 ja sen otsikkona oli: “Naapurukset tulevat lähemmälle toisiaan”. Jutussa sanottiin, että “asian oli, kuten tunnettua ottanut esille SKP:n valtuuskunta neuvoteltaessa NKP:n ja Neuvostoliiton valtiojohdon kanssa”. Lehdessä oli haastateltu myös SKP:n varapuheenjohtajaa Oiva Lehtoa, joka oli myös korostanut SKP:n osuutta. (Suomen Moskovan lähetystön raportti 22.3.1965, K 82, Neuvostoliitto, laivaliikenne Tallinnaan, UM:n arkisto)

Neuvostoliitto halusi omille kansalaisilleen korostaa, että laivaliikenne aloitetaan veljespuolueen toivomuksesta. Näin suunnattiin huomio pois siitä asiasta, että nyt aloitettiin ensimmäinen säännöllinen suora laivayhteys Neuvostoliiton ja kapitalistisen valtion välillä. Päätös oli historiallinen mutta neuvostojohdon kannalta ei missään nimessä ongelmaton.

Ei kulunut kovinkaan monta päivää, kun Suomen Höyrylaiva Oy:n edustajat neuvottelivat Moskovassa liikenteen käytännön järjestelyistä. Neuvottelut käytiin 31.3 ja 1.4. Niissä sovittiin, että liikennettä hoitavat suomalainen ja neuvostoliittolainen laivayhtiö puoliksi. Tallinnassa kävivät kesällä 1965 myös Vellamo ja Silja. Mutta säännöllisen liikenteen piti alkaa suomalaisten osalta vasta seuraavana vuonna sillä suomalaiset laivayhtiöt eivät pystyneet järjestämään kyllin nopeasti alusta reitille.

Seuraavana vuonna ilmoitettiin, että suomalaiset saisivat vain kaksi vuoroa viikossa. Alun perin oli sovittu yhtä monta vuoroa kummankin maan yhtiöille. Lokakuussa 1966 Moskovassa sovittiin kuitenkin, että sitä seuraavana vuonna kummankin maan laivat voivat tehdä yhtä paljon viikoittaisia matkoja ja matkustajat voisivat yöpyä Tallinnassa ja Helsingissä. Vielä vuoden 1968 lopulla neuvoteltiin tasapuolisesta liikennöinnistä mutta siitä ei sitten kuitenkaan tullut mitään. Laivaliikennettä hoidettiin 1980-luvun loppupuolelle asti neuvostoliittolaisella laivalla. ( K 82, Neuvostoliitto, laivaliikenne Tallinnaan, UM:n arkisto)

Amiraalit jarruttivat

Se, mitä pääsihteeri Brezhnev tarkoitti sanoessaan helmikuussa 1965 presidentti Kekkoselle, että sotilaspiirit vastustivat laivaliikenteen aloittamista, selviää arkistoissa avautuneista salaisista asiakirjoista. Päätös laivaliikenteen aloittamisesta taisi tulla liian nopeasti Neuvostoliiton sotalaivaston ylimmälle johdolle.

Sotalaivaston esikunta ei ainakaan ollut varautunut tähän. Laivaston kannalta ongelmana oli se, että Tallinnan satama oli osittain myös sotasatama ja satama-alueella sijaitsi laivaston yksi kasarmeista. Laivaston johdon päänsärkynä oli, miten säilytetään sotasalaisuudet, jos muutaman kymmenen metrin päähän sota-aluksista ankkuroi matkustajalaiva täynnä ulkomaisia turisteja.

Siviilipuolella toimittiin kuitenkin ripeästi. Samana päivänä, kun laivaliikenteestä tiedotettiin Tallinnassa, kauppalaivastoministeriö antoi Moskovassa käskyn, joka koski laivaliikenteen käytännön järjestelyjä. Ministeri Viktor Bakajevin allekirjoittamassa käskyssä sanottiin, että Tallinnan ja Helsingin välille asetetaan moottorilaiva “Artek”, joka tuolloin oli Odessan satamassa Mustallamerellä. Laiva sai uuteen tehtävään paremmin sopivan nimen “Vanemuine” (R-1.5.689, ERA)

Eri viranomaisten välillä ei kuitenkaan päästy sopimukseen käytännön järjestelyistä. Neuvostoliiton hallitus totesi huhtikuun alussa, että puolustusministeriön ehdottamista satamajärjestelyistä ei ole päästy sopimukseen kauppalaivastoministeriön ja Neuvosto-Viron hallituksen kesken. Kiista koski lähinnä sitä, mille laiturille turistilaivat voisivat ankkuroitua ja kuinka pitkä matkustuskausi olisi.

Pääministeri Kosygin vaati kiistojen ratkaisemista ja saikin 22.4.1965 päivätyn kirjeen, jossa sotalaivaston komentaja, Viron kommunistisen puolueen 1. sihteeri ja kauppalaivastoministeriön varaministeri kertoivat päässeensä kompromissiin. Sovittiin väliaikaisesti, että turisteja kuljettavat laivat voisivat tulla Tallinnan satamaan kolmen kesäkuukauden ajan. “Jos on tarpeen ottaa vastaan turisteja muina vuodenaikoina, laivojen tulisi ankkuroitua Leningradin satamaan.”(R-1.5.684, ERA)

Ensimmäinen laiva

Laivaliikenteen aloituksella juhlistettiin Neuvosto-Viron 25-vuotispäivää heinäkuussa 1965. Vanemuine-laivan lähtö Tallinnasta Helsinkiin vieraita noutamaan oli jo juhlallinen tapahtuma. Puheen Tallinnan satamassa piti Viron kommunistisen puolueen Tallinnan kaupunkikomitean 1. sihteeri Vaino Väljas, sama mies, josta tuli 1980-luvun lopulla Viron puoluejohtaja. Myös tässä puheessa tuli ilmi, ettei Virossa juuri muisteltu presidentti Kekkosen toivomusta laivaliikenteestä vaan kunnia annettiin SKP:lle.

Näin sanoi Väljas: “Me otamme vieraanvaraisesti vastaan kaikki ne, jotka haluavat tutustua Viron työtätekevien saavutuksiin neuvostovallan 25 vuoden aikana. Ystävyyssuhteiden parantamisen merkittävänä askeleena oli tämän vuoden helmikuussa Moskovassa järjestetty NKP:n ja SKP:n valtuuskuntien tapaaminen.” (RH 8.7.1965)

Puhe oli suunnattu Neuvosto-Viron asukkaille ja sillä haluttiin erityisesti painottaa alkavan laivaliikenteen poliittista merkitystä. Tervetulleiksi toivotettiin ne, jotka tulivat tutustumaan neuvostovallan saavutuksiin ja ratkaiseva aloite oli tullut veljespuolueelta, SKP:ltä. Tässä tiedottamista samalla periaatteella kuin keväällä reitin avaamisen tiedotustilaisuudessa. Kun laiva sitten seuraavana päivänä tuli suomalaisvieraineen Tallinnaan, kunniavieraiden kärjessä olivat valtiovallan edustajien lisäksi näyttävästi SKP:n edustajat.

“Ensimmäisenä tuli maihin Suomen ulkoministeri Ahti Karjalainen, SKP:n pääsihteeri Ville Pessi, eduskunnan 1. varapuhemies Paavo Aitio…”, kirjoitti Rahva Hääl. (RH 9.7.1965)

Tervetuliaispuheen piti Neuvosto-Viron ulkoministeri Arnold Green, joka oli Kekkosen vierailun aikana ollut hänen saattajansa ja hiihtokumppaninsa Käärikun laduilla. Green jatkoi sitä poliittisen painotuksen linjaa, jota neuvostojulkisuudessa oli aikaisemminkin ollut. Hän sanoi, että “neuvostoihmiset arvostavat SKP:n panosta Neuvostoliiton ja Suomen hyvien naapurisuhteiden kehittämisessä ja rauhan varmistamisessa koko maailmassa.” Laivaliikenteen aloittamisen perusteluina hän esitti kuitenkin hyviä naapurisuhteita: “Säännöllisen laivaliikenteen avaaminen toteutui sen vuoksi, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä on molemminpuolisen yhteisymmärryksen perustalla muodostuneet hyvät suhteet ja vilkas yhteistyö.” (RH 8.7.1965 ja 9.7.1965)

Viimeinen “meritaistelu”

Laivaliikenteen aloittamisen kiireinen valmistelu poiki varsinkin Neuvostoliiton sotalaivaston Tallinnan tukikohdassa vielä vuoden 1965 lopulla yhden “meritaistelun”, jota todistavat salaisiksi julistetut asiakirjat. Turisteja kuljettavat laivat oli päästetty Tallinnaan poikkeusluvalla kolmen kuukauden aikana. Lokakuussa 1965 piti päättää, kuinka pitkä turistikausi Helsingistä tuleville sallitaan seuraavana vuonna.

Laivaliikenteestä oli kesän 1965 aikana tullut 90 000 ruplan valuuttatulot ja sen lisäksi Inturist oli saanut huomattavat valuuttatulot. Viranomaiset halusivat pitää laivan kulussa seuraavana vuonna viisi kuukautta toukokuusta syyskuuhun. Tätä esitystä puolsivat Neuvostoliiton puolustusministeriö, Neuvostoliiton kauppalaivastoministeriö, Neuvostoliiton ulkoministeriö, KGB ja erityisesti Gosplan -suunnittelukomitea. Luonnollisesti Viron hallitus ja Viron kommunistinen puolue tukivat pitempää turistikautta. Mutta sitä vastusti Neuvostoliiton sotalaivaston komentaja S.G. Gorshkov.

Gorshkov valitti, ettei laivasto voi toimia Tallinnassa normaalisti, jos turistit nousevat maihin laivojen välittömässä läheisyydessä. Ei voida kuljettaa aseita laivoille, eikä tehdä tarpeellisia manööverejä. Hänen mielestään kolme kuukautta saa riittää turisteille. Moskovassa riidan välittäjäksi joutui Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin. Amiraali joutui taipumaan. Turistikaudesta tuli viisikuinen ja sotalaivat poistuivat lopulta kokonaan Tallinnan satamasta. (R-1.5.684,ERA)

Laivaliikenteestä oli tullut pysyvä ja myöhemmin, kun suurempi alus “Georg Ots” valmistui, voitiin matkustaa talvellakin. Samalla uuden hotellin suunnittelu sai vauhtia ja vaikka työt aloitettiin vasta vuonna 1969, rakentaminen sujui nopeasti, koska urakan sai suomalaisyritys. Siitä tuli taas uusi avaus Suomen ja Viron suhteissa ja hotelli valmistui vuonna 1972. Virolaiset totesivat, että omin voimin rakennettuna töihin olisi saattanut mennä 20 vuotta. (Nupponen, 30)

Suomelle vain kaksi vuoroa

Laivareitin avautuminen tuli suomalaisille varustamoille yllätyksenä ja niillä oli vaikeuksia asettaa laivaa säännölliseen liikenteeseen kesällä 1965. Neuvostoliiton kauppalaivastoministeriön ja Suomen Höyrylaiva Oy:n välillä sovittiin kuitenkin, että reitillä liikennöivät kummankin osapuolen laivat puoliksi. Suomalaiset lähtivät omissa suunnitelmissaan siitä, että seuraavana vuonna tasapuolisuus toteutuisi.

Vuonna 1966 neuvoteltiin laivavuoroista uudelleen ja suomalaiset esittivät, että sopimuksen mukaisesti kumpikin osapuoli saisi yhtä monta vuoroa käyttöönsä. Silloin kävi kuitenkin ilmi, että suomalaiset varustamot voisivat tehdä vain kaksi matkaa viikossa. Neuvostoliittolaiset pitivät tiukasti kiinni tästä rajoituksesta. Suomalaisille ei kai koskaan oikein kunnolla selvinnyt, miksi näin tapahtui.

Maaliskuussa 1965 allekirjoitetuissa ohjeissa (instruktsija) oli annettu tarkat määräykset laivojen viipymisestä Tallinnan satamassa. Ohjeiden allekirjoittajina olivat Neuvostoliiton puolustusministeri Rodion Malinovski, KGB:n johtaja Vladimir Semitshastnyi, kauppalaivastoministeri Viktor Bakalev ja Viron pääministeri Valter Klausson. Niissä määrättiin, että käytännön aikatauluista sovitaan Neuvostoliiton kauppalaivastoministeriön ja sotalaivaston ylipäällikön kesken. Ohjeissa sanottiin myös, että luvan saaneet alukset voivat käydä Tallinnan satamassa vain kaksi kertaa viikossa. Edelleen määrättiin, että laivan piti saapua, viipyä ja lähteä satamasta valoisaan aikaan puolen päivän jälkeen, jotta sataman toisiin osiin ankkuroituneet sotalaivat voisivat suorittaa omia harjoituksiaan. (R-1.5.689,ERA )

Syksyllä 1966 sovittiin kuitenkin, että vuodesta 1967 alkaen suomalaiset ja neuvostoliittolaiset alukset saisivat yhtä monta vuoroa Tallinnaan ja matkustajat voisivat yöpyä sekä Helsingissä että Tallinnassa. Niin kuin tiedetään, tämä sopimus ei sitten toteutunut. Suomalaiset katsoivat ilmeisesti, ettei suomalaisaluksilla ollut mahdollisuutta kannattavaan laivaliikenteeseen. (K 82, Neuvostoliitto, laivaliikenne Tallinnaan, UM:n arkisto)

Monta tekijää, monta päämäärää

Helsingin ja Tallinnan välisen laivaliikenteen uudelleen aloittamiseen liittyvät valmistelut ja tapahtumat ovat saaneet Suomessa hyvin yksipuolisen kuvauksen. Ansio on annettu kokonaan presidentti Urho Kekkoselle ja laivaliikenteen valmistelujenkin on yleensä sanottu alkaneen vasta Kekkosen vuonna 1964 tekemän Viron vierailun jälkeen. Kekkosella oli tässä asiassa todellakin suuret ansiot mutta arkistomateriaalin perusteella voidaan sanoa, että laivaliikenne olisi käynnistetty ilman hänen aloitettaankin. Tosin ajankohta olisi ollut ilmeisesti muutama vuosi myöhemmin.

Viron presidentti Lennart Meri on arvioinut Kekkosen vierailun merkitystä virolaisille Juhani Salokanteleen kirjassa. Meri totesi, että politiikka on aina kaupankäyntiä ja Kekkosen oli maksettava venäläisille viron kielen ja kulttuurin säilyttämistä puolustavista sanoistaan. “Hänen oli maksettava venäläisille jotakin mikä oli heidän silmissään aivan erityisen vaarallista – hänen oli lopetettava virallisen Suomen yhteydet Ruotsissa asuviin pakolaisvirolaisiin. Lyhyesti sanottuna: hinta jonka Kekkonen maksoi oli hinta vain venäläisten silmissä. Se ei katkaissut Suomen akateemisten piirien, Suomen nuorten yhteyttä Ruotsissa asuviin pakolaisvirolaisiin. Tuloksena saatiin Tallinnan ja Helsingin välinen lauttayhteys. Se oli se jonka Kekkonen neuvotteli venäläisiltä”, Meri arvioi. (Salokannel 108)

Meri saattoi hieman liioitella sanoessaan, että laivayhteys saatiin sen vuoksi, että Kekkonen oli valmis katkaisemaan suomalaisten viralliset yhteydet pakolaisvirolaisiin. Mutta todennäköisesti juuri Kekkosen selvä irtiotto ulkovirolaissuhteista oli tärkein syy, joka sai neuvostojohdon kiirehtimään laivayhteyttä ja pakottamaan myös maan sotilasjohdon suostumaan siihen. Se oli Kekkosen ansio tässä asiassa.

SKP oli aktiivinen laivaliikenteen aloitteentekijä lähinnä omista intresseistään. Puolueen suhteet NKP:hen olivat tuolloin hyvät, sillä puolue ei ollut vielä jakautunut kahteen leiriin. NKP halusi omilla toimillaan lisätä SKP:n vaikutusvaltaa ja siksi se tuki suomalaisten uusia yhteistyöaloitteita. SKP:ssä tiedettiin, että suomalaiset odottavat mahdollisuutta päästä turistimatkoille Viroon ja siksi laivaliikenteen aloittaminen oli yksi tärkeimmistä aloitteita, jonka puolue vuonna 1965 NKP:lle esitti. SKP toivoi, että aloitteiden toteutuminen toisi puolueelle lisää arvovaltaa ja tietysti vaaleissa enemmän ääniä.

SKP:llä oli kuitenkin toinenkin tavoite Viron-suhteiden edistämisessä. Turistimatkat Leningradiin olivat osoittaneet suomalaisille, että Neuvostoliiton sosialismi ei ollut mikään paratiisi tai mallijärjestelmä. Se oli selvinnyt ihmisille, kun he pääsivät tutustumaan maan arkielämään. Virossa sosialismia oli SKP:n arvion mukaan toteutettu paremmin kuin muualla ja siksi se olisi myös parempi esimerkki kuin Neuvostoliiton muut alueet. SKP toivoi, että Viron matkailu vaikuttaisi suomalaisten käsityksiin sosialismista myönteisesti. NKP käytti kuitenkin SKP:n aktiivisuutta hyväkseen tavalla, jota puoluejohto ei varmasti tuolloin huomannut. SKP:n aloitetta tarvittiin Neuvostoliiton sisäpoliittisista propagandasyistä. Laivaliikenteen aloittamisen perusteluiksi tarvittiin hyvät naapurisuhteet ja veljespuolueen aloite.

Kun laivaliikenteen aloittamisesta on kulunut jo lähes 50 vuotta, voidaan arvioida, kenen tavoitteet toteutuivat parhaiten. Tässä arviossa Kekkonen viron kielen ja virolaisuuden edistämispyrkimyksissään vetää selvästi voiton. Kekkosen päämäärät toteutuivat lopullisesti kuitenkin vasta Neuvostoliiton ja sen sosialismin romahtamisen jälkeen. Neuvostoliiton hajoaminen oli monien syiden seuraus mutta Helsingin ja Tallinnan laivaliikenteellä ja suomalaisten turistivirralla Tallinnaan oli siihen varmasti oma pieni osuutensa.

Neuvostohallituksen toiveet valuuttatuloista toteutuivat ilmeisesti moninkertaisesti 1960-luvun arvioihin verrattuna. Mutta ideologinen vaikutus, jota varsinkin KGB pelkäsi alusta alkaen, oli myös niin suuri, että sitä ryhdyttiin vastustamaan 1980-luvulla monin keinoin – tosin laihoin tuloksin. Lennart Meren johtopäätös tästä pitää paikkansa. Hän totesi, että “venäläiset eivät voineet arvata, että turismi yli Suomenlahden muuttuisi sellaiseksi sosiaaliseksi ilmiöksi, jolle ei Euroopan historiassa ole vertaa. Se oli yksisuuntainen tie, mutta hyvin erikoislaatuinen tie.” (Salokannel, 108 – 109)

SKP:n tavoitteet eivät toteutuneet lainkaan. Neuvosto-Virosta ei tullut sellaista sosialismin mallia, jonka suomalaiset olisivat halunneet toteuttaa omassa maassaan. Eikä SKP itsekään tähän kovin kauan uskonut. Kun perestroikan aikana 1980-luvun lopulla Viron uusi itsenäisyys alkoi häämöttää, SKP oli jo tukemassa sitä ja oli siten siirtynyt Viro-suhteissaan Kekkosen linjoille.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Arkistolähteet

Suomen kansallisarkisto (KA)

Suomi-Neuvostoliitto-Seuran arkisto, Eesti-jaosto

Kansan arkisto (KansA)

SKP:n poliittisen toimikunnan pöytäkirjat

SKP:n poliittisen toimikunnan sihteeristön pöytäkirjat

SKP:n tiedotusjaoston pöytäkirjat

Lomamatkat Oy:n arkisto

Suomen ulkoministeriön arkisto (UM:n arkisto)

K 82, Neuvostoliitto, laivaliikenne Tallinnaan

K 12 L, Neuvostoliitto, Kekkosen vierailukansio

Eesti riigiarhiiv (ERA)

R-1.29 Dokumendid Soome vabariigi presidendi U.K. Kekkoneni visiidist Eesti NSV-sse 11.-14. märts 1964 a.

R-1.5. Eesti välisturism

R-1970. Eesti NSV Välisministeerium

Sanomalehdet

Aamulehti (AL)

Helsingin Sanomat (HS)

Kansan Uutiset (KU)

Rahva Hääl (RH)

Kirjallisuus

Graf Mati, Roiko-Jokela Heikki, Vaarallinen Suomi, Suomi Eestin kommunistisen puolueen ja Neuvosto-Viron KGB:n silmin, Jyväskylä 2004

Lilja Pekka, Raig Kulle, Urho Kekkonen ja Viro, Minerva 2006

Nupponen Sakari, Aikamatka hotelli Viruun, Ajatus Kirjat 2007

Salokannel Juhani, Sielunsilta, Suomen ja Viron kirjallisia suhteita 1944 – 1988, Jyväskylä 1998

Suomi Juhani, Presidentti, Urho Kekkonen 1962 – 1968, Otava 1994

Urho Kekkosen päiväkirjat 2, 63–68, toimittanut Juhani Suomi, Otava 2002