Lehtikuva/ RAMZI HAIDAR

Irakilaistoimittaja kertoo kirjassaan omien kokemustensa pohjalta, millaista oli amerikkalaisissa vankileireissä.

”Joyner otti taskustaan kaksi muovista nippusidettä. Toisella hän sitoi käteni yhteen ja toisella jalat. Hän tönäisi minut lattialle, painoi minua jalallaan siihen kiinni ja avasi housunsa. Sitten hän kaivoi peniksensä esille ja alkoi virtsata päälleni. Kuuma virtsa kasteli kasvoni ja ruumiini. Joyner sanoi nauraen:

– Paastolla pitää kai juoda paljon? Juo nyt sitten! Juo minun pissaani!”

Tässä yksi pieni välähdys Abu Ghraibin vankilasta Hussein al-Maadidin kirjassa 361 päivää helvetissä.

Yhdysvallat hankki toiminnallaan itselleen lisää vihollisia.

Hirvittävä nöyryytys, mutta ei edes pahinta, mitä al-Maadidi joutui kokemaan. Puhumattakaan siitä, mitä hän joutui näkemään.

”Nainen pyysi sotilaspoliiseilta, että he raiskaisivat hänet ja säästäisivät hänen tyttärensä. He raiskasivat ensin tyttären vuorotellen. Äiti ja tytär itkivät ja huusivat kivusta ja kauhusta. Sitten sotilaspoliisit tekivät saman äidille. Naissotilas kuvasi molemmat raiskaukset.”

ILMOITUS

Toimittajasta vangiksi

Kuvat Abu Ghraibin vankien julmasta kohtelusta lävähtivät maailman silmille keväällä 2004. Samaan aikaan Hussein al-Maadidi kävi läpi omaa helvettiään amerikkalaisten vangitsijoidensa käsissä.

Marraskuussa 2003 al-Maadidi oli kolmikymppinen irakilainen toimittaja, joka hankki aineistoa sekä irakilaisiin että länsimaisiin tiedotusvälineisiin, esimerkiksi NBC-tv:lle.

Keskellä tavallista työpäivää al-Maadidi yllättäen pidätetään. Alkuun hänelle ei kerrota mitään syytä. Jonkun päivän kuluttua häntä kehotetaan tunnustamaan.

Tunnustamaan mitä? YK:n toimiston räjäyttämisen. Jordanian suurlähetystön räjäyttämisen. Ja Punaisen Ristin toimiston räjäyttämisen.

Al-Maadidi tunnustaa kaiken. Hän kirjoittaa tehneensä sen suojellakseen perhettään.

Mitään oikeudenkäyntiä ei ole. Al-Maadidi tulee kuitenkin siihen käsitykseen, että hän on saanut kahdensadan vuoden tuomion.

Vailla mitään oikeuksia

Painajaismaisin jakso al-Maadidin kirjassa kertoo Abu Ghraibin selliosastosta. Kidutusta, pahoinpitelyä, raiskauksia, surmia, alistamista.

Selliosastosta al-Maadidi siirretään vankilan viereen pystytetylle telttavankileirille. Olot ovat sielläkin hyvin ankeat, mutta joskus on jopa pieniä ilonaiheita. Kuten salaa keitetty limonaditölkillinen teetä, joka jaetaan neljänkymmenen vangin kesken.

Jotkut vangeista ovat osallistuneet vastarintataisteluun eli ”kapinaan” amerikkalaisia vastaan. Suurella osalla pidätyksen syy on kuitenkin epäselvä.

Kaikkia mahdollisia Geneven sopimuksia rikotaan. Vangit eivät saa ilmoittaa omaisilleen olinpaikkaansa. Punainen Ristin edustajia ei tahdota päästää kahden kesken vankien kanssa.

Ruokaa ja vettä (usein pilaantunutta) annetaan niukasti, vaikka aavikon päivä on polttavan kuuma. Vaatteet ovat räsyjä, vaikka yöt voivat olla jäätävän kylmiä.

Telttaleirillä al-Maadidi näkee myös suuren joukon lapsivankeja.

Al-Maadidille sanotaan useamman kerran, että hän on vapautettavien listalla. Paljastuu, että kyse onkin vain siirrosta toiselle leirille.

Lopulta vapautuksesta tulee totta. Selityksiä on yhtä vähän kuin pidätettäessäkin. Pidätyksestä on kulunut 361 päivää.

Vapautettavat joutuvat allekirjoittamaan paperin, jossa luovutaan kaikista oikeuksista haastaa Yhdysvallat oikeuteen.

Katkeruuden lähde

Al-Maadidi kirjoittaa olleensa Saddam Husseinin valtakaudella ”hankalan” toimittajan maineessa ja välillä pidätettynäkin.

Mutta kun amerikkalaiset vyöryvät Bagdadiin, al-Maadidi itkee. Kuullessaan Saddamin pidättämisestä hän järkyttyy.

Vankileirien pienoismaailmassa tapahtuu sama kuin Irakissa muutenkin: järjettömällä ja julmalla toiminnallaan Yhdysvallat hankkii itselleen lisää vihollisia.

Nuoret, joilla ei alun perin ollut mitään Yhdysvaltoja vastaan, alkavat vihata sitä. Vapautuessa monesta tulee ”kapinallinen”. Vastarinta saa uskonnollisen sävyn, koska George W. Bush puhui ristiretkestä.

Leirien sunnit ja shiiat alkavat järjestää joukkotappeluja toisiaan vastaan. Teltan vaarnoista tehdyillä aseilla saatetaan tapella hengenmenoon asti. Vartijat eivät puutu tappeluihin.

Rankaisemattomuus

Hussein al-Maadidi aiheuttaa itse kirjalleen tietyn uskottavuusongelman. Hän kirjoittaa leirillä päättäneensä omistautua kostolle Yhdysvaltoja vastaan, ei väkivallalla, vaan kynällä ja kameralla.

Toisaalta nykyään kyllä tiedetään muidenkin lähteiden pohjalta, etteivät ihmisoikeusloukkaukset olleet mitään satunnaisia ylilyöntejä.

Amerikkalaiset kansalaisjärjestöt ovat hankkineet oikeusteitse asiakirjoja. WikiLeaksin sähkeissä näkyy komentoketjun ulottuminen korkealle ja Ylenkin äskettäin esittämässä BBC/Guardianin dokumentissa toiminnan suunnitelmallisuus.

361 päivää helvetissä tuo mieleen Aleksandr Solzhenitsynin kuvaukset Neuvostoliiton gulageista tai monet natsileirien kuvaukset.

Mutta Abu Ghraibissa sortaja ei ollut kaikkien tuomitsema diktatuuri, vaan ”demokratian majakka”.

Yhdysvallat ei ole joutunut tilille. Barack Obama ilmoitti virkakautensa alussa, ettei menneitä kannata kaivella.

Niinhän se menee. Kehitysmaadiktaattoria voidaan jahdata maan ääriin, ”ettei syntyisi rankaisemattomuuden kulttuuria”. Suurvallan taas on ”hedelmällisempää” suunnata katseensa eteenpäin.

Hussein al-Maadidi joutui vuonna 2007 pakenemaan Irakista kaiveltuaan vuoden 2005 Hadithan verilöylyä. Nykyään hän asuu Suomessa.

HUSSEIN AL-MAADIDI: 361 päivää helvetissä. Suomentanut Ahmed Essouli. Atena 2013. 196 sivua.