Kurvit suoriksi

Oikeiston suunnalta aina silloin tällöin väitetään, että Suomen työväestö ja köyhät maatyöläiset nousivat vuonna 1918 sisällissotaan johtaneeseen kapinaan silkkaa ilkeyttään ja kateuttaan. Lisäksi punakapinan syyksi on ehdoteltu ulkoapäin – lähinnä Venäjältä tullutta – marxilaista kiihotusta ja propagandaa.

Kapinaan nousun syitä käsitteli erinomaisesti VTT Veli-Pekka Leppänen 1.2. ilmestyneessä Viikkolehdessä, mutta en malta silti olla palaamatta vielä asiaan.

Mielestäni hyvän selityksen kapinan syihin maaseudun köyhälistön eli torppareiden näkökulmasta on antanut Väinö Linnan romaani Täällä pohjantähden alla sekä siitä tehdyt Edvin Laineen ja Timo Koivusalon elokuvat.

Pankkitoiminnan ominaispiirteitä voisi tarjota vuoden 1918 sisällissodan syiden pitkään luetteloon.

Syitä tehdastyöläisten nousuun kapinaan tarjoaa jatkuvasti muun muassa uusin historiantutkimus. Viime vuoden lopulla ilmestyi Markku Kuisman ja Teemu Keskisarjan mielenkiintoinen kirja Erehtymättömät. Tarina suuresta pankkisodasta ja liikepankeista Suomen kohtaloissa (WSOY).

Kirjassa kerrotaan muun muassa siitä miten erilaista pankkitoiminta oli Suomessa menneinä aikoina:

ILMOITUS

”Köyhänpuoleisen tai keskiluokkaisenkin yksityishenkilön oli 1900-luvun alussa jokseenkin mahdotonta saada luottoa kuin korkeintaan lyhytaikaisina vekseleinä, joita liikepankit suosivat rahan kiertonopeuden takia. Useamman vuoden maksuajalle venytetty laina oli ylellisyys, josta pääsi osalliseksi vasta suurehko liikemies.”

Kirjan tekijät arvelevat, että kehittyneemmässä pankkijärjestelmässä Linnan romaanin Koskelan Jussi olisi ostanut puoli-ilmaista suota ja lyhentänyt velkaa raivion tuotolla.

Lainaan vielä Erehtymättömiä:

”Rahvaan luottokysyntä patoutui myös kaupungeissa, vaikka sosialismin nousua säikähtäneet äfäärifennomaanit tahtoivat turvata yhteiskuntarauhan kohottamalla Söörnäisten, Kolikkoinmäen tai Raunistulan työläiset omistavaan luokkaan.”

Herrat uskoivat, että omistusasuntojen avulla duunareista voitiin kasvattaa ”itsetietoisia, kehittyneitä työmiehiä, jotka voisivat olla yhteiskuntamme tukena ja kaunistuksena”.

Taloushistorioitsijat toteavat kuitenkin tylysti:

”Mutta kaupunkien proletariaatti jäi miltei yhtä lailla lapsipuoleksi kuin maalaiskurjalisto. Pankeissa ei ollut asuntolainaosastoja. Tuotto kertyi kaupasta ja teollisuudesta, joihin palvelut oli tietysti keskitettävä. Tallettaminen oli kannatettavaa koko kansalle, mutta antolainaus kohdistui harvoihin etuoikeutettuihin.

Tutkijat päätyvätkin pohdiskelemaan:

”Mikäli aikakausia verrataan, saattoi 1930-luvun velkaisella pientilalla raataminen sittenkin olla pienempi paha kuin loputonta sukanvarsisäästämistä edellyttänyt proletaarin tai torpparin taloudellinen itsenäistymisprojekti. Tällä perustella pankkitoiminnan ominaispiirteitä voisi tarjota vuoden 1918 sisällissodan syiden pitkään luetteloon.”

Kuisman ja Keskisarjan kirjan nimen lähtökohtana on se, että Kansallis-Osake-Pankissa kutsuttiin sen korkeita johtajia ”erehtymättömiksi”. Vuorineuvos Gösta Serlachius (1876–1942) taas nimitti kilpailevan liikepankin Yhdyspankin tirehtöörejä kiukuspäissään ”kuolemattomiksi”.

Viime syksyn kirja-antiin kuuluu myös historioitsija Oula Silvennoisen teos Paperisydän. Göstä Serlachiuksen elämä (Siltala). Siitä löytyy roppakaupalla syitä siihen miksi Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty punakapinan aloittamiseksi 1918.

Mäntän patriarkka Gösta Serlachius oli maamme vaikutusvaltaisimpia teollisuusmiehiä sotien välisenä aikana. Hän ei kuitenkaan aloittanut tyhjästä, vaan pääsi enonsa Gustaf Adolf Serlachiuksen aloittamaa puuteollisuutta kehittämään. Ja kylmä ja kova mies menestyikin aina melkoiseen kansainväliseen liiketoimintaan saakka.

Silvennoinen kuvaa kuinka Serlachiukset olivat alaisilleen kuin kuninkaita. Poikkipuolista sanaa duunareilta ei hyväksytty. Gösta oli tyly jopa omia lapsiaan kohtaan. Ja palkkaerot tehtailla olivat tietysti hirmuiset. Johtajat tienasivat melkein kuin nykyiset optiomiljonäärit.

Silvennoinen toteaa jo eno-Serlachiuksen olleen tyyppiesimerkki isäntävaltaisesta yritysjohtajasta. Suhteet työväkeen rakentuivat eriarvoisuudelle. Sääty-yhteiskunta nojasi sosiaalisen arvojärjestyksen muuttumattomuuteen. Tutkija toteaakin:

”Niin kuin kuningas alamaisiltaan, myös tehtaanisännät edellyttivät palkollisiltaan tottelevaisuutta ja nöyryyttä maksamistaan palkoista.”

Sisällissodan jälkeen Serlachiusten valtakunnassa hävinneiden osa oli kova.

”Vilppulassa punaisten ruumiit maatuivat merkitsemättömässä joukkohaudassa. Heidän ainoa muistomerkkinsä oli kirkon lähellä sijainnut niin kutsuttu teloitusmänty. Siihen oli vuoltu risti, ja sen luo tuotiin vuosikymmenten ajan salaa kukkia”, Oula Silvennoinen kertoo.

Ja sitten tekstiä, jota ei suositella heikkohermoisille. Jos arvioitte kuuluvanne tähän ryhmään niin lopettakaa lukeminen tähän!

Toisen maailmansodan aikana kuolleisuus suomalaisilla sotavankileireillä oli kansainvälisesti vertaillen suuri, noin 30 prosentin luokkaa. Tällä luvulla ei sentään aivan kärkeen päästy, sillä japanilaisilla leireillä kuoli sotavangeista noin 35 prosenttia.

Saksan leireillä venäläisistä vangeista kuoli noin 60 prosenttia ja suomalaisista vangeista neuvostoliittolaisilla leireillä noin 40 prosenttia.

Syksyllä ilmestyneessä kirjassaan Sotavankileiri nro 23 (Helsinki Kirjat) Terho Pimiä kertoo sotavankien kehnosta muonituksesta, jolla oli tietysti osuutta korkeaan kuolleisuuteen.

Leiriläisille valmistettiin erityistä sotavankimakkaraa ja sotavankijuustoa, joita ei suomalaisille tarjottu. Esimerkiksi sotavankimakkaran valmistukseen tuli käyttää ”teurastuksessa hylättyjä osia, kuten verta, maksaa pernaa, pötsiä, kiveksiä yms. teuraan osia”.

Syksyllä 1942 ei sallittu enää laittaa kohtuja, pernoja, juoksumahoja, sukupuolielimiä tai luujauhoa. Tarkennetun reseptin mukaan sotavankimakkaraan voitiin käyttää ruhojen pää- ja sorkkalihat, pötsit, keuhkot, utareet, satakerrat, suolenpätkät ja punaiset verisolut. Sotavankimakkara ei ulkonäöltään juurikaan eronnut tavallisista makkaroista. Niitä valmisti kymmenkunta lihajalostuslaitosta.

Sotavankien kuolleisuus Suomessa oli suurin heti jatkosodan alussa, jolloin vankien huomattava lukumäärä (kaikkiaan 64 000) yllätti muutoinkin ruokapulasta kärsivän maan. Sodan loppua kohden vankien oloja kohennettiin. Siihen toki vaikuttivat muutkin syyt kuin pelkkä hyvä tahto.

Lopuksi todettakoon, että vuoden 1918 punavankileireillä ei olut edes sotavankimakkaraa. Silloin piikkilankojen takana nälkään kuoli paljon enemmän väkeä kuin sisällissodan taisteluissa.