Euroopan unionin jäsenmaat ruokkivat unionia jäsenmaksuilla, joilla niiden omaa rahaa kierrätetään Brysselin kautta niille takaisin EU-rahana.
Jos jäsenmaan rahoille syntyy sillä matkalla hävikkiä, se on nettomaksaja. Yksi suurimmista EU:n menojen nettomaksajista on pieni Suomi, joka helmikuun huippukokouksessa valoi maksuosuutensa betoniin seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi.
Kaikille kokouksen päätöksille tarvittiin yksimielisyys, ja kun Suomi salli nettomaksunsa korottamisen, asia on nyt lyöty lukkoon myös kahden seuraavan eduskunnan osalta.
Komissio on kuin taikuri, joka vetää tyhjästä hatusta sinne piilotetut numerot.
Jäsenmaksu ja liittovaltio
Vasemmistoliiton liepeillä on alkanut esiintyä sellaisia näkemyksiä, että EU:n voi ja sen saa tehdä liittovaltioksi, jos siitä tulee vasemmistolainen liitto-
valtio.
Se ei ole mahdollista. Jossakin jäsenmaassa – yksikin maa riittää – on aina sen verran porvareita, että he voivat estää EU:n perustuslain demokratisoimiselta vaadittavan yksimielisyyden.
Perustuslakinsa mukaan EU on pääoman, tavaroiden ja työläisten liikuttelun vapauksineen oikeistolainen projekti ja (finanssi)kapitalismin poliittis-juridinen olomuoto Euroopassa.
Niin kauan kuin EU rahoittaa toimintansa jäsenmaksuin (eikä sille anneta verotusoikeutta), unioni muistuttaa valtioliittoa eikä liittovaltiota. Tätä periaatetta nakerretaan unionin sisältä käsin. Liittovaltion kannattajat eli federalistit pyrkivät korvaamaan jäsenmaksut päästöoikeuksien myynnillä ja verottamalla varainsiirtoa eli rahakauppaa. Jos EU:lle annetaan jäsenmaksuista riippumatonta ”omaa” rahaa, kyseessä on vallansiirto liittovaltion suuntaan.
Seitsemän vuoden rahoituskehys
EU:n vuotuisten budjettien pohjaksi valmistellaan – muinaisen Neuvostoliiton suunnittelukomitean Gosplanin viitoittamaa tietä kulkien – seitsenvuotinen rahoituskehys. Siinä asetetaan ylärajat EU:n vuosittaisille menoille. Niiden rahoittamiseen se ei saa ottaa velkaa.
Komissio valmistelee rahoituskehyksen arvaamalla jokaisen 28 jäsenmaan osalta erikseen ja jokaiselta seitsemältä vuodelta erikseen maan talouskasvun (BKT) ja arvonlisäverokertymän, joiden perusteella määräytyvät EU:n jäsenmaksut. Komissio on kuin taikuri, joka vetää tyhjästä hatusta sinne piilotetut numerot.
EU:n budjeteissa on kahdet luvut: maksumäärärahat ja maksusitoumusmäärärahat.
Maksut ovat sitä rahaa, jota komissio saa maksaa EU:n kassasta kunkin budjettikauden aikana. Maksujen maksimimäärä on uudessa vuosien 2014–2020 rahoituskehyksessä 908 miljardia euroa.
Maksusitoumukset ovat lupauksia siitä, että EU maksaa maksumäärärahoista myös ne monivuotiset kulunsa, joihin komissio on sen sitouttanut. Maksumäärärahoja ei koskaan käytetä maksukattoon asti, ja siitäkin syntyy tilaa maksuja suuremmille maksusitoumuksille. Maksusitoumusmäärärahat ovat uudessa rahoituskehyksessä 960 miljardia euroa.
Väärä luku
Kataisen hallitus käyttää EU:n uuden vuosien 2014–2020 rahoituskehyksen kattolukuna summaa 997 miljardia euroa.Sellainen summa saadaan, jos maksusitoumuksiin lasketaan mukaan myös rahastotalous. Siinä suurin menoerä ovat ne maksut Euroopan kehitysrahastolle, joita ei rahoiteta EU:n budjetista. Suomi maksaa vuosittain noin 50 miljoonaa euroa tätä lähinnä suurten jäsenmaiden entisille siirtomaille annettavaa kehitysapua. Se ei näy Suomen nettomaksulaskelmissa (kuten eivät myöskään Suomen rajoilla perittävät ja EU:lle tänä vuonna lähetettävät yli 170 miljoonan tullitulot).
Kun Suomen hallitus käyttää EU:n budjettikehyksestä tällaista lukua (997 miljoonaa), se johtaa suureen sotkuun verrattaessa tulevia mutta fiktiivisiä maksusitoumusmäärärahoja realisoituneisiin maksumäärärahoihin. Ongelma syntyy eri vuosien erilaisesta hintatasosta.
Budjettikasvu ei taitu
Helmikuun huippukokouksen tulosta markkinoitiin suurena voittona Suomen ja eräiden muiden maiden vaatimuksille EU:n budjettikulujen leikkaamisesta. Kun kokouksen loppupäätelmissä maksusitoumusten katto oli 960 miljardia ja maksumäärärahojen katto 908 miljardia euroa, olennaisen tärkeää on huomata niihin lukuihin liittyvä viittaus: ”Kaikissa luvuissa on käytetty vuoden 2011 kiinteitä hintoja.”
Tämä viite kertoo, että kaikki budjettiluvut riippuvat komission käyttämästä 2 prosentin deflaattorista, siitä, että kaikki vertailut ovat silkkaa laskuoppia.
Kun tätä uutta sopimusta edeltänyt vuosien 2007–2013 maksukehys hyväksyttiin lopullisesti 17.5.2006, vastaavat luvut olivat paljon alhaisemmat: maksusitoumukset 864 miljardia ja maksut 821 miljardia euroa. Ne oli laskettu vuoden 2004 hinnoilla.
Näiden lukujen perusteella ei selvästikään toteudu EU:n budjettien ”aleneva trendi” (siis se, että uusi rahoituskehys olisi alempi kuin edeltäjänsä). Se on europropagandaa, jota kuvaa ns. Stubbin oppi: ”Neuvottelujen loppuvaiheessa on aina kaksi tavoitetta: saada mahdollisimman hyvä diili ja saada lopputulos näyttämään mahdollisimman hyvältä kotona.”
Lukujen todennettavuutta mutkistaa vielä se, että kaikkiin tulevien vuosien lukuihin sisältyy sama viive kuin edelliselläkin budjettikehyskaudella: Sen johdosta Suomen vuosien 2014 ja 2015 nettomaksut ovat alhaisemmat kuin loppukauden maksut, kun kaikkia asiaan liittyviä lakeja ei saada voimaan parin ensimmäisen vuoden aikana. Suomen nettomaksun korotus ei siis tule näkyviin uuden kehysbudjettikauden alussa.
Sen sijaan budjettikauden lopussa vuonna 2020 Suomen nettomaksu saattaa hyvinkin olla sen vuoden rahassa lähempänä miljardia euroa kuin hallituksen laskemaa 520 miljoonan euron vuosikeskiarvoa.
Kataisen hallituksen sekoilu
Suomen hallitus palasi tässä yhteydessä käyttämään tulevien vuosien nettomaksun laskennassa Suomen omaa todellisiin lukuihin perustuvaa laskentatapaa, joka otettiin Suomessa vuonna 2007 käyttöön propagandatarkoituksessa Suomen nettomaksun näyttämiseksi todellista alhaisempana.
Komission nettomaksuluvuista on jätetty jakamatta jäsenmaiden kontolle vajaat 10 prosenttia EU:n menoista, mikä pienentää systemaattisesti jokaisen maan laskennallista nettomaksua tuolla prosentilla.
Miksi sitten Kataisen hallitus otti uusiokäyttöön sellaisen kansallisen laskentatavan, joka rahassa mitattuna näyttää tulevan Suomelle kalliimmaksi?
Syy on se, että komission laskentatavan mukaan menojen todellinen kokonaismäärä ei täsmää budjettien lopullisen kokonaissumman kanssa; onhan komission luvuista jätetty pois joukko todellisia ulkosuhde- ja hallintokuluja. Siksi komission lukuja pitää korottaa tietyllä kertoimella, jolla maakohtaiset liian alhaiset luvut palautetaan todellisten menojen tasolle. Tämä kerroin on taikurin hatusta vedetty fiktio kuin ovat maakohtaiset BKT- ja arvonlisäveroarvaukset. Sen perusteella Suomen maksuosuus kasvaisi 0,26 prosentista kansantuloa 0,32 prosenttiin.
Suomi palasi tässä yhteydessä omaan kansalliseen laskentatapaan, kun sen käyttämisellä nettomaksun lisääntyminen saadaan näyttämään prosenteissa pienemmältä ja nousevan vain 0,22 prosentista kansantuloa 0,27 prosenttiin.
Suuressa ”rehellisyyden” puuskassaan Kataisen hallitus käyttää kaksinkertaista EU:n nettomaksuosuuden laskentatapaa meille yksinkertaisille ihmisille.
Maataloustuet
Suomen erityisongelma EU:n budjettitaloudessa on maatalous. Suomi maksaa omille maanviljelijöilleen omasta budjetistaan kansallisia maataloustukia toiseksi eniten kaikista EU-maista. Vain Ranska on edellä. (Tarkat luvut oheisessa taulukossa.)
Omasta budjetistamme maksettavien maatalouden kansallisten tukiaisten ongelma periytyy jo jäsenyysneuvotteluista. Kun EU ei suostunut kustantamaan Suomelle omaa maataloutta ja kansanäänestyksessä tarvittiin EU:hun liittymiselle maanviljelijöiden tuki, se ostettiin omalla rahalla niin sanottuna kansallisena tukena. Kaikkien muiden – luonnonoloiltaan meitä paljon edullisempien – maiden maatalouden kustannukset EU kyllä maksaa.
Vuonna 2011 me maksoimme omasta budjetistamme omia maataloustukiaisia noin 1 200 miljoonaa. EU:lta saatiin vain 800 miljoonaa. Käytännössä me siis maksoimme valtaosan maataloustukiaisistamme itse, ja sen lisäksi me osallistuimme nettojäsenmaksullamme muiden maiden maatalouden tukemiseen 200–300 miljoonalla eurolla!
On kritisoitu sitä, että Suomi ei vaatinut samanlaista jäsenmaksualennusta, jota Tanska alkaa saada 130 miljoonaa euroa vuodessa. Alexander Stubb vastaa kritiikkiin niin, että siinä tapauksessa Suomi olisi menettänyt niin sanotun maaseutukirjekuoren 600 miljoonaa eli 85 miljoonaa euroa vuodessa sekä oikeuden maksaa itse kansallista tukea siihen päälle. Eräällä tavalla Suomen nettomaksulisää on myös tämä kansallinen tuki, jota näyttää luvatun MTK:lle EU:lta saatavien tukiaisten leikkausten vastapainoksi. Sellaiseen lupaukseen viittaa se, että MTK ei liene koskaan ennen kehunut hallituksen Brysselin tuliaisia. Sillä se on täydellisesti hiljentänyt kepun nettomaksukritiikin.
EU:n budjetista saatavat aluekehitysrahatkin vähenevät erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomesta tavalla, josta päätetään vielä erikseen.
Tässä ollaan eikä muuta voida. Elämä jatkuu. EU:ssa se jatkuu niin, että Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) talousennusteen mukaan EU:n yhteisvaluutta-alue on tänä vuonna koko maailman pysähtynein (vähiten dynaaminen) talousalue.