Jarmo Lintunen

Kansan Uutisten verkkolehden arkistosarjassa puhuvat tänään ajankohtaiset kirjailijat aiemmin julkaistuissa haastatteluissa. Sarja ilmestyy joulusta uuteen vuoteen. Sofi Oksasen haastattelu julkaistiin 24.9.2003.

Menestyskirjailija Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat ilmestyi elokuussa 2012.

Romaaniin tuo omaelämänkerrallista virettä se, että Sofi Oksasen äiti on myös todellisuudessa virolainen. Lapsuudessaan Oksanen kävi usein Neuvosto-Virossa. Myös syömishäiriö on hänelle tuttu. Kuitenkin vain historialliset seikat kirjassa perustuvat puhtaasti todellisuuteen, sanoo Oksanen.

– Suhteeni fiktioon ja faktaan on samanlainen kuin esimerkiksi Pirkko Saisiolla. Kirjoitan fiktiota omasta elämästäni.

Sirokasvoinen Oksanen polttaa tupakan toisensa perään, siemaisee Irish coffea ja puhuu hiljaiseen, mietteliääseen tapaan. Hiukset on värjätty punaisiksi, lisäksi on mustat rastat. Vaatteet ovat synkänpuhuvan elegantit. Tyyliin kuuluvat pitkät kynnet ja tummanpunatut rajatut huulet.

Oksanen on kotoisin Jyväskylästä, asuu nyt Kalliossa ja opiskelee Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa viidettä vuotta. 12-vuotiaana hän päätti tulla kirjailijaksi. Tällä hetkellä hänellä on jo tekeillä uusi, valtaa käsittelevä romaani. Myös näytelmäkirjoittaminen kiinnostaa. Stalinin lehmiä Oksanen sanoo kirjoittaneensa kaksi vuotta. Sivuja kirjassa on melkein viisisataa.

ILMOITUS

– Viime aikoina romaanien sivumäärät ovat pienentyneet, kun ennen kirjat olivat aina tiiliskiviä. Luulisi, että olisi toisinpäin. Tietotekniikan avulla kirjoittaminen on teknisesti vaivattomampaa, Oksanen hämmästelee.

Kirjoitusprosessiaan Oksanen kuvaa intensiiviseksi. Hän kirjoittaa nopeasti ja paljon ja tiivistää sitten kovalla työllä. Oma lause on hänelle tärkeä.

Säröjä Suomen sillalla

Romaanissa Annan tulevat vanhemmat tapaavat 1970-luvun Tallinnassa. Isä on suomalaisten työläisten mukana rakentamassa Viru-hotellia, äiti työskentelee muualla insinöörinä. Naimisiin mentyään he muuttavat Suomeen.

– Halusin kuvata Viru-hotellin rakentamista, jota ei tietääkseni ole Suomen tai Viron kirjallisuudessa ennen tehty.

Stalin lehmät liikkuu usealla aikatasolla. Yhtäältä kuvataan Annan kasvamista Suomessa, jossa äiti edelleen pelkää KGB:tä ja joutuu käymään Supon kuulusteluissa. Epäilyn ilmapiiri luo varjonsa Annan lapsuuteen. Hän tuntee itsensä vieraaksi Suomessa, jossa ei äidin neuvojen mukaan edes paljasta virolaista syntyperäänsä, leimautumisen pelossa. Isä on työssä Moskovassa ja keskittyy Suomen vierailuillaan lähinnä ostamaan luksustavaroita venäläisille naisilleen.

Toisaalta kuvataan Annan äidin lapsuutta, sodan jälkeistä kyyditysten ja metsäveljien Viroa. Romaani käsittelee myös suomalaista Viro-suhdetta. Kulttuurien törmäys tiivistyy suomalaisten känniläisten sikaillessa Tallinnan kaduilla, ja katkeroituneiden virolaisten ilkeillessä turistille. Tallinnaa kuvataan monineuvoisin sävyin: se on Annan kadonnut lapsuus; sieltä voi vielä Neuvostoliiton jälkeenkin käydä ostamassa Neuvosto-Viron makuja, konvehteja, hapankaalia, blinejä, jotka on sitten oksennettava ulos. Neuvostoliiton lieve on pitkä, se on Annan nostalgian kohde, mutta myös ahdistuksen lähde.

– Äidin nuoruudessaan kokema vallankäyttö kääntyy Annan kohdalla sisäiseksi vallankäytöksi: ruuan kontrolliksi.

Nainen mielikuvien pakkopaidassa

Yksi romaanin teemoista on identiteetin rakentuminen ulkonäkövaatimusten paineessa. Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtionrajat. Tarkkaan määriteltyjä, ja niiden muuttuminen on aina uutisoitava (s. 181.).

Stalinin lehmät viittaa siperialaisiin vuohiin, joita virolaiset kutsuivat tällä nimellä, mutta vertautuu myös nykypäivän naisiin, jotka eivät esimerkiksi pysty synnyttämään.

– Näen naisiin kohdistuvan ”painofasismin” ja ”läski-fobian” samantyyppisenä kuin totalitarismin. Tämä kohdistuu yhä enemmän myös miehen ruumiiseen. Kontrolli toimii eri tavoin kuin diktatuuri, mutta siinä näkyy samanlaista vallankäyttöä, painottaa Oksanen, joka tunnustautuu postmodernin feminismin lapseksi.

Tänään työ on kauneus on ruumis on laihuus (s. 477.).

Terminä feministinen on Oksasen mielestä kuitenkin aika luokitteleva.

– Oli oikeastaan WSOY:n markkinoinnin idea mainostaa kirjaani feministisenä romaanina.

Itselleen tärkeinä kirjailijoina Oksanen mainitsee Duras`n, Plathin ja Svetajevan.

Visuaalisuus yhteiskunnassa

Visuaalisuuden asemasta nykykulttuurissa Oksanen puhuu pitkään. Hän ei pidä visuaalisuutta pahana, mutta se on lisääntyneen vapaa-ajan ohella asia, joka kohdistaa valokeilan ihmisen ulkonäköön. Kaikkialla kiiluvat peilit ja sähkövalaistus ovat vuosisadassa muuttaneet visuaalisen kulttuurin. Nykyisin lähes jokaisella on mahdollisuus keskittyä ulkonäköönsä. Ennen tämä oikeus oli vain aatelistolla.

– Esimerkiksi Neuvostoliitto oli visuaalisuuden näkökulmasta erilainen yhteiskunta. Jos lehdissä oli kuvia naisista, heidät kuvattiin tavallisissa ammateissa. Äideistä ja lapsista oli kuvia, mutta ei esimerkiksi kokovartalokuvia nuorista naisista. Pornoa ei myöskään virallisesti sallittu. Neuvostoliitossa ei ollut syömishäiriöitä.

Oksanen pitää sukupuolten tasa-arvoa Suomessa parempana kuin monessa maassa.

– Feminismi ei kuitenkaan ole tehnyt itseään vielä tarpeettomaksi täällä, kuten ei muuallakaan.

Suomessa voi opiskella naistutkimusta useissa yliopistoissa. Oksanen lisäisi sen vielä lukion pakollisiin oppiaineisiin.

– Tilannetta ei voi todella parantaa, jollei oppi ala melkeinpä lastentarhasta. Esimerkiksi lastenkirjat ja oppikirjat sukupuolittavat maailmaa vahvasti.

Arvojen pitäisi Oksasen mielestä muuttua siten, ettei ihmistä väkisin pakoteta rooleihin.

– Mitä enemmän suvaitaan erilaisia ihmisiä, erilaisia naisia, erilaisia miehiä, sitä tasa-arvoisemmaksi yhteiskunta muuttuu. Tavoite olisi tiedostaa ja purkaa kaikki valtarakenteet.