Itse olin vuonna 1963 saavuttanut lukiolaisen iän ja polte nähdä maailmaa oli kova. Matkustuskokemusta ei ollut eikä juuri huokeita seuramatkojakaan tarjolla. Apu löytyi nykyään paljon parjatusta ja suorastaan demonisoidusta DDR:stä. Maa oli kehittänyt oivallisen nuorisomatkailumallin: Als Praktikant in der DDR – harjoittelijana Saksan Demokraattisessa tasavallassa.
Praktikanttimatkat kestivät reilun kuukauden ja ne olivat suunnattu lukiolaisille ja muille opiskelijoille. Suomalaisen järjestäjänä toimi Suomi–DDR-seura, ja ennen kaikkea sen aktiivinen puheenjohtaja Ontro Virtanen.
Kouluhallitus oli myötämielinen matkoille ja monet saksankielen opettajat välittivät tietoa oppilailleen. Suuri lisähoukutin lähtöön oli edullisuus: matka maksoi 140 silloista markkaa; paikanpäällä oli täysihoito, hyvä retkiohjelma ja vielä palkkaa työstä.
Matka pitkän kaavan kautta
Heinäkuun alussa astuin serkkuni Antin ja liki sadan muun suomalaisen ikätoverini kanssa Turun satamaan vievään junaan. Ryhmämme määränpäänä oli Magdeburg ja työpaikkana SKL:n dieselmoottoritehdas.
Matkaa tehtiin pitkän kaavan kautta: aamulaivalla Norrtäljeen, sieltä bussilla Tukholmaan, josta yöjunalla Trelleborgiin ja sieltä jatkettiin junalautalla DDR:n Sassnitziin.
Tervetuloseremonioitten ja ruokailun jälkeen porukka pakattiin taas junaan kohti Berliiniä. Ost-Bahnhoffille saavuimme aamuneljältä. Aikaa Itäisen Saksan pääkaupunkiin tutustumiseen jäi pari tuntia.Magdeburg ja työpaikkana SKL:n dieselmoottoritehdas.
Karl-Marx allee katsottiin pikaisesti ja palattiin rautatieasemalle. Pyynnöistä huolimatta Betreuerimme Manfred, saksalainen huoltajamme, ei halunnut viedä meitä katsomaan pari vuotta aiemmin pystytettyä muuria.
Kurinalaista työtä liukuhihnalla
Matkaviihteeksi merkittävä osa matkalaisista, oli ostanut laivalta verovapaita virvokkeita, joita siihen aikaan myytiin löyhäkätisesti alaikäisillekin. Magdeburgiin saavuimme janoisina, väsyneinä ja reissusta rähjääntyneinä.
Majoituimme työnantajamme, Schwermaschinenbau Karl Liebknechtin, eli SKL:n opiskelija-asuntolaan, Heimiin. Ruokasalin seinällä meitä tervehti kullatuissa kehyksissä juuri 70 vuotta täyttänyt Walter Ulbricht.
Seuraavana päivänä alkoi työnteko. Työmatkat Heimista tehtaalle teimme raitiovaunulla. Vajaan puolen tunnin matka osoittautui siunaukselliseksi. Sen ikäisillä pojilla ei tietenkään ollut aikaa nukkua riittävästi yöllä, joten puolen tunnin ratikkamatka antoi mahdollisuuden hyviin lisänokosiin kaksi kertaa päivässä.
Työ oli selkeästi organisoitua, tarkkaa ja kurinalaista. Tehdasalueelle pääsemiseksi piti aina esittää Ausweiss eli kulkukortti. Kellokortti leimattiin asianmukaisesti.
Työvaatteet odottivat omassa kaapissa ja suihku töitten jälkeen. Tehtaan ruokala yllätti meidät. Ruoka-annosten lisäksi oli mahdollista ostaa palanpainikkeeksi olutta tai ryyppykin. Päiväsaikaan tyydyimme kuitenkin kuplivaan virvoitusjuomaan, Brauseen. Opimme myös kohteliaasti sanomaan Mahlzeit muille ruokailijoille.
Antin kanssa pääsimme tehtaan Kleinmotoremontagelle. Perinteisellä fordilaisella liukuhihnalla ryhdyimme kokoamaan miehenkorkuisia dieselmoottoreita. Työn oppi nopeasti.
Tehtävänäni oli kiinnittää aina määrätyt osat moottoriin sen liu’uttua kohdalleni. Työkaverini Heinzin kanssa nostimme vinssillä syväjäässä kutistetut männät ja laskimme ne sylintereihin. Asensin polttoainesuodattimen paikoilleen ja säädin venttiilit alustavasti kohdilleen. Kun vielä moottorin alaosassa olevat luukut oli ruuvattu paineporalla paikoilleen, odotti jo uusi moottori samoja toimenpiteitä.
Arki sujui kuin Suomessa
Saksalaisille tavoillekin oppi. Joka aamu työporukan jäsenet kättelivät toisensa ja toivottivat Guten Morgeninsa. Juttuihinkin päästiin työkavereitten kanssa. Ensimmäisen päivän jälkeen tunsimme jo naisvartalon intiimimpien osien kansanomaiset nimitykset saksaksi.
Saman opin saivat magdeburgilaiset kollegamme vastaavasti suomeksi. Parhaan ja huomattavasti säädyllisemmän kieliopin sain luonnonmenetelmällä suusta suuhun ikäiseltäni Angelicalta. Näin alkoi sittemmin pitkään jatkunut saksan sanavaraston kartuttaminen ja kansainvälistymiseni.
Sodan aikana Magdeburg oli kärsinyt pahasti pommituksista. Rauniotaloja oli runsaasti, jos kohta uutta sosialistisen tyylisuunnan mukaista rakennuskantaakin oli ilmestynyt. Joittenkin katujen nimet olivat muuttuneet poliittisten suhdanteiden mukana.
Wilhelm Pieckille oli omistettu oma katunsa, niin kuin varmaan jokaisessa ddr:läisessä kaupungissa. Majapaikkamme läheinen valtakatu oli nimetty Saksan ja Neuvostoliiton ystävyyden kaduksi. Puna-armeijan varusmiehiä näkyikin Magdeburgissa runsaasti. Ystävyydessä oli aistittavissa hiukan vaivautunut leima.
Verrattuna saman ajan Suomeen erot näyttivät pieniltä. Vaatetus oli kelvollista ja kaupoissa tavaraa. Autotkin olivat suurelta osin samanlaisia kuin kotimaassakin: Mosseja, Skodia, Trabanteja, Wartburgeja ja Volgia. Joukossa saattoi vilahtaa jokunen EMW (Eisenacher Motorenwerk) tai vanha Mersukin. Ihastelimme MZ 125 -moottoripyöriä, olivathan ne tunnetusti kilpailuissa luokkavoittajia, vähän niin kuin Trabantitkin alle kuussatasissa autoissa.
Ne erot, jotka ajan myötä muodostuivat maan ongelmiksi, eivät näkyneet katukuvassa. Jonkinlainen käsitys meillä toki oli matkustusrajoituksista. Katkeruus jaetusta maasta ei tuntunut Magdeburgissa yhtä konkreettisesti kuin Berliinissä. Stasista ja kansalaisten valvonnasta emme olleet kuulleetkaan.
Kielen oppia ja historiaa
Meihin ei kohdistunut ainakaan mitään havaittavaa valvontaa, jos ei nyt lueta mukaan tavanomaista hyväntahtoista huolenpitoa.
Huomaamatta ei jäänyt kuitenkaan paikallisten kiinnostus länsivaluuttaan, amerikkalaisiin savukkeisiimme ja farkkuihimme. Oma eri asioihin kohdistuva vapauden huumaamme meni reippaasti kaiken tuollaisen yli: Stadtparkissa tanssittiin illat pitkät, tyttöjen kanssa rilluteltiin myöhään, perinteiset olutmerkit, kuten Radeberger, Wernesgruener ja Diamant juotiin tutuiksi Hanse’s Gaststättessa.
Heimissa oli tarkat säännöt viimeisistä sisääntuloajoista. Nuorten kekseliäisyydellä osasimme kuitenkin taitavasti ohittaa yövalvontatehtävässään nukkuvan Herr Nicolain: nykäisy rännin vieressä roikkuvasta karhunlangasta pudotti makuusalimme pöydällä oleva haarukka–veitsi–lusikka-yhdistelmän kolisten lattialle ja joku unisista kollegoistamme tuli avaamaan ulko-oven ja hiivimme Herr Nicolain unta kunnioittaen makuusaliimme.
Viikonloppuja varten isännät olivat rakentaneet runsaan ohjelman. Tutustuimme Magdeburgin historiallisiin nähtävyyksiin. Juhlimme Heimfestissä saksalaisten ystäviemme kanssa. Kävimme Erfurtissa ja Weimarissa, tutustuimme Goethen Gartenhausiin.
Unettoman yön aiheuttanut retki tehtiin Buchenwaldin keskitysleirille. Retki alkoi elokuvaesityksellä leirin puhdistuksesta vapautuksen jälkeen. Sen jälkeen leirialue kierrettiin oppaan johdolla. Seuraava yö kuluikin sitten niin, että aina kun sulki silmänsä, näki traktoreita puskemassa ruumiskasoja kaivantoihin. Kokemus oli ehkä terveellinen, mutta raju 16-vuotiaalle nuorukaisella.
Tuliaisena leivänpaahdin
Monesti jälkeenpäin olen miettinyt mitkä olivat järjestäjien tavoitteet, tuskin pelkkä kieleen ja kulttuuriin tutustuminen oli ainoa. Mikäli propagandistisia tavoitteita oli, ne oli tehty taitavasti huomaamattomiksi. Näin varmaan paras vaikuttaminen tehdäänkin.
Mitä matkoista jäi käteen? Uskomus että ymmärtää saksankieltä, uskallus puhua sitä enemmän kuin osaakaan, ja kohtuullisen hyvä kyky ymmärtää saksalaista ajattelutapaa.
Jotain konkreettista ja kestävää toin kotiinkin: ddr:läisen leivänpaahtimen, joka toimi pari vuotta vielä valtion lopettamisen jälkeenkin.