Kunnallisvaalit olivat ja menivät. Kolme venäjänkielistä on seuraavat neljä vuotta päättämässä muiden kanssa Tohmajärven, Heinolan ja Tuusulan valtuustoissa kuntalaisten asioista – demareiden, kokoomuslaisten ja perussuomalaisten riveissä. En tunne heitä henkilökohtaisesti enkä osaa sanoa, pitävätkö he venäjänkielisten asioita agendallaan.

Sitäkään en tiedä, saanko pitää Maria Guzenina-Richardsonia venäjänkielisenä äänikuningattarena. Onhan hän ennen vaaleja tunnustanut venäläisille toimittajille, jotka tulivat Suomeen tarkistamaan, kohteleeko lastensuojelu jotenkin erityisesti heidän maanmiestensä ja -naistensa lapsia, että hän ministerinä ja venäjänkielisen yksinhuoltajaäidin tyttärenä todistaa kaiken olevan hyvin. Voinko nyt olettaa, että Mariasta voisi tulla Suomen venäjänkielisten puolestapuhuja?

Nimittäin sellaista mielestäni tarvitaan. Ei siksi, että olisimme jotenkin vajavaisia ja siksi suojaa tarvitsevia. Pitkään uskoin itse ja olin luomassa sellaista kuvaa, että venäjänkieliset pystyvät ryhdistäytymään ja tulemaan mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun tasa-arvoisina jäseninä. Yhtenäisenä ryhmänä, joka on omaksunut niitä tapoja ja käytäntöjä, joihin perustuu asioiden hoito Suomessa: osallistumalla, vaikuttamalla tasavertaisena tekijänä.

Tiedän, että on olemassa suomalaisia, jotka eivät haluaisi ollenkaan tänne muunmaalaisia, mutta sellaista vaihtoehtoa ei ole ollut olemassa koskaan.

Ympärilläni on paljon ajattelevia ja osaavia venäjänkielisiä maahanmuuttajia, joille ei tarvitse selittää edunvalvonnan perusteita demokraattisessa yhteiskunnassa, ja jotka uskaltavat tuoda omat visionsa esiin, puolustaa niitä argumentoituneesti ja ovat valmiita etsimään parhaiten sopivia ratkaisuja.

Uskoin ja uskon edelleen, että tällaisia ihmisiä on paljon. Mutta todennäköisesti heitä ei ole tarpeeksi paljon saamaan kannatusta ja tukea toimivalle elimelle, esimerkiksi neuvottelevalle toimikunnalle, joka hoitaa venäjänkielisten asioita.

ILMOITUS

Näen, että tällaiselle toimikunnalle olisi nyt poliittinen tilaus. Tämän syksyn tapahtumat, joista kirjoitin viime kuussa, olivat viimeinen todiste olemassa olevasta tarpeesta. Jos Suomessa olisi terveellä pohjalla toimiva elin, tuskin ulkopuolisilla olisi mitään mahdollisuutta yrittää määrätä, kuinka pitäisi ottaa huomioon ison ryhmän oikeuksia ja tarpeita.

Näyttää siltä, ettei nyt ole enää aikaa odottaa seuraavaa kymmentä vuotta, jolloin venäjänkieliset pääsisivät niin pitkälle, että enemmistö ymmärtäisi vaikuttamisen tärkeyden ja oppisi ilmaisemaan yhtenäiset tavoitteet. Todennäköisempi vaihtoehto tänään on ehkä tietynlaisen asiatuntijaryhmän perustaminen, jonka tärkeimpiä tehtäviä olisi valmistella suosituksia Suomen venäjänkielistä väestöä koskevissa kysymyksissä ja auttaa viranomaisia hoitamaan niitä.

Jos ottaa huomioon, että venäjä on kymmenenneksi käytetyin kieli Euroopan unionissa, tästä elimestä voisi kehittyä toimivamalli muille EU:n jäsenmaille, joissa on paljon venäjänkielisiä – muun muassa Baltian maille, Saksalle ja Ranskalle. Mielestäni se on parempi vaihtoehto kuin uskotella, ettei tarvitse tehdä mitään, koska kaikki väestöryhmät saavat itse hoitaa omia asioitaan omalla tavallaan.

Monissa erilaisissa työryhmissä on mukana joku venäjänkielinen edustaja. Tarkoittaako se, että hän edustaisi ryhmäänsä? Näennäisesti ehkä, mutta oikeasti aina löytyy syitä kyseenalaistaa tämä olettamus.

Omasta kokemuksesta tiedän, kuinka vähän venäjää äidinkielenä puhuvat jaksavat ajatella edustuksellisen demokratian periaatteita ja sen merkitystä Suomen asioiden hoidossa. Heillä on paljon rutiininomaisia huolia, oman paikan etsimistä lastensa kanssa yhteisymmärryksen säilyttämisestä lähtien, ja jopa löytämisestä. Ja uskoa siihen, että joku muu hoitaa asioita heidän puolestaan. Eikä paremmin osaava varmasti ole venäjänkielinen.

Näyttää siltä, että ollaan noidankehässä. Olisiko nyt hyvä aika panna tälle stoppi? Mietitään yhdessä, millaisen Suomen venäjänkielinen vähemmistö haluaisi nähdä tulevaisuudessa.

Tiedän, että on olemassa suomalaisia, jotka eivät haluaisi ollenkaan tänne muunmaalaisia, mutta sellaista vaihtoehtoa ei ole ollut olemassa koskaan. Senkin tiedän, että jotkut pitävät ainoana mahdollisuutena täydellistä sulautumista. Tuskin sekään onnistuu. Mielestäni mahdolliset vaihtoehdot ovat seuraavat:

Odotetaan vähemmistön itsenäistä vahvistuttamista niin kuin tähän asti – puuttumatta kehitykseen, katsotaan sivusta ja välillä nostetaan tiettyjä henkilöitä tai järjestöjä. Silloin varjoon jääneet pitävät huolen siitä, että ”nostetut” putoavat nopeasti alas – näin on tapahtunut tähän asti.

Tehokkaammalta vaihtoehdolta vaikuttaa Suomen valtioneuvoston alaisuuteen perustettava venäjänkielisten asioita käsittelevä neuvottelukunta. Kymmenen vuotta sitten sitä ehdotti ad hoc -työryhmä, jolle Etno – Etnisten suhteiden neuvottelukunta – antoi tehtäväksi tutkia tilannetta ja etsiä ratkaisuja. Silloin työryhmän suosituksissa painotettiin, että ”perustettavan elimen toimintakyky edellyttää sen laajaa hyväksyntää Suomen venäjänkielisen väestön keskuudessa.

Tunnustus tulisi saada myös Suomen viranomaisilta, kansalaisjärjestöiltä, julkisilta tiedotusvälineiltä ja maan väestöltä”. Viimeksi mainittu näyttää toteutuneen, mutta onko aikaa odottaa ensimmäisen edellytyksen täyttymistä?

Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.