Brittihistorioitsija Eric Hobsbawmin nimi ei ole Suomessa täysin tuntematon. Hänen kirjoistaan on ilmestynyt Vastapainon kustantamina suomennoksina Nationalismi (1994), Äärimmäisyyksien aika (1999) ja Rosvot (2005).
Luin jokin aika sitten hänen omaelämäkertansa Interesting Times, joka on ilmestynyt jo 2002. Kirjan otsikko on osuva, sillä Eric Hobsbawm, joka on syntynyt 1917, on elänyt pitkän elämän ja se on kattanut todella mielenkiintoisia aikoja. Miehen omakin elämä on ollut poikkeuksellisen mielenkiintoinen.
Hän syntyi juutalaiseen perheeseen Aleksandriassa. Isä oli brittien siirtomaahallinnon virkamies. Perhe muutti kohta Ericin syntymän jälkeen Wieniin, missä isä kuoli 1929. Sieltä Eric muutti 1931 äitinsä kanssa Berliiniin. Äidinkin kuoltua vuonna 1933 Eric muutti Lontooseen. Hänen äidinkielensä on englanti, mutta lapsuutensa ja nuoruutensa saksankielisessä ympäristössä hän oppi täydellisesti myös saksan kielen.
Hobsdawnin loistava maine historioitsijana ei ole tyhjän päällä.
Hobsbawm opiskeli Cambridgen yliopistossa. Hänestä tuli historian tutkija, jota kriitikot sekä Spectatorissa että Daily Telegraphissa ovat aivan viime vuosina ylistäneet yhdeksi aikamme suurimmista ei vain Englannissa vaan koko maailmassa. Molemmat lehdet ovat konservatiivisia; Eric Hobsbawm on marxilainen – ja kommunisti. Hän liittyi Saksan kommunistiseen puolueeseen Berliinin vuosinaan ja oli Englannin kommunistisen puolueen jäsen aina sen lakkauttamiseen (1991) saakka. Mielenkiintoinen asetelma tämäkin.
Ansaittu maine
Hobsbawmin loistava maine historioitsijana ei ole tyhjän päällä. Hän on kirjoittanut Ranskan vallankumouksesta nykyaikaan ulottuvan hienon neliosaisen teossarjan, josta suomeksi ilmestynyt Äärimmäisyyksien aika (The Age of Extremes) on viimeinen käsitellen vuosia 1914–1991. The Age of Revolution käsittelee vuosia 1789–1848, The Age of Capital vuosia 1848–1875 ja The Age of Empire vuosia 1875–1914.
Tämän sarjan lisäksi hän on kirjoittanut tusinan verran muita kirjoja erilaisista historiallisista teemoista.
Terry Eagleton kirjoitti hänen viimeksi ilmestyneestä kirjastaan London Review of Books -lehdessä: ”Ilkikurista, kaiken näkevää, tunteilematonta viisautta”. Näiden sanojen voi sanoa kuvaavan Hobsbawmin koko tuotantoa. Hän paneutuu kulloiseenkin aiheeseensa perusteellisesti ja keskustelee lähteidensä kanssa. Tuloksena on viisasta ja ajattelemaan pakottavaa tekstiä. Hänen kykynsä hahmottaa kokonaisuuksia ja nähdä oleellinen on poikkeuksellista.
Kommunismin suhteen omien varhaisten Marx-harrastusteni vaikutus oli pikemminkin etäännyttävä kuin lähentävä. Tämä oli tausta kiinnostukselleni Hobsbawmin omaelämäkertaa kohtaan. Miksi asiat menivät hänellä toisin?
Kaksi yhtä suurta osaa
Elämäkerta antoikin osan vastauksista tähän kysymykseeni. Tärkein lienee se, että hän on minua 22 vuotta vanhempi ja eli nuoruutensa toisenlaisessa maailmassa. Maantiedekin selittää paljon.
Uuden kirjan nimi on How to Change the World – Tales of Marx and Marxism (Miten muuttaa maailma – tarinoita Marxista ja marxilaisuudesta).
Jo kirjan rakenne on oivaltava. Se jakautuu kahteen yhtä suureen (noin 200 sivua) osaan. Ensimmäinen osa on teoreettinen ja pitäytyy tiukasti Marxin ja Engelsin tekstien avaamisessa. Esitys ottaa huomioon aikalaisten yhteiskuntateoreetikoiden ja myös heitä edeltäneiden varhaisten sosialistien vaikutuksen ystävysten ajattelun kehitykseen.
Toinen osa käsittelee marxilaisuutta, mikä Hobsbawmille historioitsijana merkitsee ennen kaikkea sen tarkastelua, minkälaista politiikkaa – strategioita ja taktiikoita – marxilaiset puolueet, eritoten kommunistit ja heidän internationaalinsa, kehittivät muuttaakseen maailmaa. Kirjan jaottelu heijastelee näin tyylikkäästi sitä Marxin kuuluisaa vaatimusta, että filosofian tehtävä ei ole vain selittää maailmaa, vaan muuttaa sitä.
Suuret haasteet
Koko ajan Hobsbawmille on selvää, että Marx ja Engels eivät ole vaikuttaneet vain marxilaisten puolueiden (sosiaalidemokraattisten ja kommunististen) kautta. Niiden rinnalla, ja itse asiassa myös puoluevaikutuksen mahdollistaen, heidän ajatuksensa ovat eläneet puoluetoiminnasta irrallista elämää, joka on vaikuttanut filosofian, yhteiskuntatieteiden ja teorioiden kautta yleiseen yhteiskuntapoliittiseen ajatteluun.
Pidän Marxin ja Engelsin ajattelun esittelyä, siis kirjan teoreettista alkuosaa, tasapainoisena ja oleelliseen paneutuvana. Hyviä katsauksia tästä haastavasta aiheesta ovat tehneet muutkin. Kirjan varsinainen ansio onkin marxismin ja sen vaikutuspiirissä olleen muun poliittisen ajattelun ja yhteiskuntapolitiikan historian esittelyssä ja erittelyssä, siis politiikan historiassa.
Aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa hallitsi Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen valtavan nopea ja kiihkeä kasvu sekä puolueen kohoaminen Sosialistisen internationaalin johtavaksi puolueeksi. Asia, jota nähdäkseni ei ole korostettu muussa kirjallisuudessa riittävästi on, että tuona aikana kautskylainen marxismi tuli tavattoman suosituksi Venäjän lukeneiston keskuudessa.
Vuosien 1929–45 välistä aikaa Hobsbawm kutsuu antifasismin ajaksi. Sitä hän tarkastelee ennen kaikkea kommunistisen liikkeen näkökulmasta. Se on sikäli ymmärrettävää, että lähes kaikissa Euroopan maissa fasistiset ja sen sukuiset autoritaariset hallitukset olivat painaneet sosiaalidemokratian ja ay-liikkeen maan rakoon.
Huomiota Gramsciin
Antifasismin aikana kommunistisessa liikkeessä omaksuttiin kansanrintama-strategia, joka edellytti kaikkien edistyksellisten voimien yhdistämistä fasismin torjumiseksi. Hobsbawm nimeää skandaaliksi Stalinin ja kominterin poikkeamisen tästä politiikasta vuosina 1939–1942. Tähän aiheeseen hän olisi voinut paneutua syvällisemminkin varsinkin kun ajattelee pohjoismaisesta näkökulmasta kontrafaktuaalisesti, miltä maailma olisi myöhemmin näyttänyt, jos Suomen talvisotaa ei olisi käyty, ja jos Neuvostoliitto ei olisi valloittanut puolta Puolaa ja Baltian maita.
Marxilaisuuden ja sen sukuisen keynesiläisyyden nousulle ja hegemonialle vuosina 1945–83 Hobsbawm omistaa oman lukunsa; samoin niiden vaikutuksen laskulle vuosina 1983–2000. Nyt marxilaisvaikutteiselle politiikalle on Hobsbawmin mielestä taas uusi tilaus. Sitä kutsuu esiin ennen kaikkea 2008 alkanut talouskriisi ja taustalla se, että neuvostodiktatuurin kaatumisesta on kulunut jo riittävästi aikaa.
Kaikkea sosialistista politiikkaa ei enää automaattisesti assosioida pelättyyn Neuvostoliittoon.
Kirjan suurena ansiona voi pitää sitä, että siinä on omistettu kaksi lukua Antonio Gramscille ja hänen hegemonia-käsitteelleen. Gramscin lisä nykyaikaiseen marxilaisvaikutteiseen yhteiskuntateoriaan on aivan oleellinen. Yhtäältä se lisää yhteiskuntien toiminnan ja kehityksen sosiologiasta ymmärtämistä, toisaalta se on välttämätön opas vaikuttavan demokraattisen vasemmistopolitiikan harjoittamisessa.
Voi vain toivoa, että Vastapaino toisi tämänkin Hobsbawmin kirjan suomalaisen yleisön luettavaksi.
Eric Hobsbawm: How to Change the World – Tales of Marx and Marxism. Abacus 2011.