KU:n arkisto

Tammikuun 12. päivänä tuli kuluneeksi sata vuotta lehtimies ja kirjallisuustutkija Raoul Palmgrenin (1912–95) syntymästä. Tapahtumaa juhlistettiin Työväenliikkeen kirjastossa järjestetyllä seminaarilla yhdeksän alustajan ja satapäisen yleisön voimin.

Monivaiheisen elämänsä aikana Palmgren toimi 14 vuotta kirjastonhoitajana linjalla Helsinki, Tampere, Kemi ja Vaasa.

Vastikään Tampereen kaupunki lahjoitti Palmgrenin 4 884 nidettä käsittävän kotikirjaston Työväenliikkeen kirjastoon. Pedanttisuudestaan tunnettu Palmgren piti tarkkaa luetteloa kirjahankinnoistaan. Ensimmäinen merkintä H. C. Anderssenin Satuja ja tarinoita -teoksesta on vuodelta 1918, viimeinen vuodelta 1993 on nimeltään Nainen rannalla.

Tutkija Hanne Koivisto Turun yliopistosta tarkasteli Palmgrenin elämäntyötä aikalaisten silmin. Palmgrenille 30-luku oli etsimisen, löytämisen ja taistelun aikaa.

– Suomalainen Suomi -lehti väitti sodan jälkeen, ettei Suomessa ollut kommunistista sivistyneistöä. Palmgrenin 1948 ilmestynyt pamflettikokoelma Suuri linja teki railon tähän näkemykseen. Matti Kurjensaari tosin kysyi, menikö Palmgrenissa hukkaan hyvä teologi? Pohjimmiltaan Palmgren ei ollut uskonnollinen vaan skeptikko.

”Kulttuurikommunisti” jakoi sivistyneistön kolmeen osaa. Perinteisiin henkisen työn tekijöihin, kuten kirjailijoihin ja tiedemiehiin. Opillinen sivistyneistö koostui opettajista, papeista, lakimiehistä jne.

ILMOITUS

Kolmantena oli älymystö, eli intelligentsia, pikkuporvariston ainainen ongelmalapsi. Palmgrenin katsannossa työväestön tuntema viha herroja ja älymystöä kohtaan teki älymystön aseman yhteiskunnassa tukalaksi.

Kun Palmgren erosi SKP:sta vuonna 1952, SKP:n Armas Äikiä ehdotti, että Palmgren perustaisi oman puolueensa.

– Ei siihen tulisi jäseniä, koska totuus ei saa kannatusta, kuului vastaus.

Kulttuurihegemonian valtaaminen tärkeää

Uusi Suomi vertasi Palmgrenia Eino Leinon kaltaiseksi kulttuuriliberaaliksi. Palmgren itse arvioi kirjoittaneensa Vapaan Sanan päätoimittajakaudellaan 1945–52 noin 5 000 juttua. Kuuluisin hänen pakinanimimerkeistään oli ”Hapan”.

Vuonna 1953 ilmestynyt romaani 30-luvun kuvat sai nuivan vastaanoton, eikä sille seurannut jatko-osia. Se oli vahinko, koska yksi tärkeä osa suomalaisen sivistyneistön kuvauksesta jäi keskeneräiseksi.

Joensuun yliopiston professori Ilkka Liikasen aiheena oli poliittinen Palmgren. Liikanen kertoi, että Suuren linjan lukemisen jälkeen hänelle itselleen avautui uudenlainen tapa hahmottaa korkeakulttuuria.

Teos haastoi historian- ja kulttuurintutkimuksen purkamalla ns. kansallisiin suurmiehiin liitettyjä myyttejä. Palmgren määritteli uudelleen tulevaisuuden utopioita.

– Palmgren esitti antiteesin niin tannerilaisille, sosiaalidemokraateille kuin stalinisteillekin. Hänen kritiikkinsä oli enemmän poliittista kuin teoreettista. SKP:n harjoittama klassikkositaatti- ja julkilausumalinja ei luonut yhteyksiä työväestön kulttuuritoimintaan.

– Palmgrenille oli tärkeä tavoite kulttuurihegemonian valtaaminen kansallisessa kulttuuritaistelussa. Lähtökohtana oli rauhanomainen siirtyminen sosialismiin. Tästä hänelle lyötiin otsaan titolaisuuden leima.

Palmgren ja Sinervon sisarukset

Helpoksi ei koitunut monenlaisten yhteiskunnallisten ja sosiaalisten paineiden ristivedossa myöskään Palmgrenin ja Sinervon sisarusten väliset suhteet 30-luvulla Akateemisen Sosialistiseuran (ASS) Soihtu-lehden ympärillä. Näistä seminaarissa kertoi tutkija Jaana Torninoja-Latola.

Akateemisen Karjalaseuran (AKS) Suur-Suomi-aate hallitsi niin oppikouluissa kuin yliopiston osakunnissakin.

Sinervon sisaruksista vanhin, 1899 syntynyt Sylvi-Kyllikki erosi ASS:sta 1933, hänen tilalleen tuli sisaruksista nuorin, Elvi. Mukana oli myös Aira, joka puolestaan kirjoitti 1960 kohua herättäneen teoksen Koskessa kohisten.

”Onttoa kolinaa” otsikoi kirjallisuuskriitikko Marjatta Romberg Kansan Uutisissa romaanin arvionsa.

Torninoja-Latolan mukaan Soihdun ympärille ryhmittyneet olivat eräänlaisia ammattivallankumouksellisia. Sodan uhkan ja natsismin nousun myötä rintamalinjoja tarkistettiin tiuhaan ja ihmissuhteet ailahtelivat sen mukaisesti. Eroa yksityisen ja julkisen välillä oli vaikea erottaa. Milloin riitelivät asiat, milloin ihmiset, ja välillä riitelivät sekä asiat että ihmiset.

– Elvi Sinervo vaikeni runoilijana vuonna 1956 ilmestyneen Neidon kaivo -kokoelman jälkeen. Hänen miehensä Mauri Ryömä kuoli auto-onnettomuudessa 1958, samana vuonna Elvi erosi SKP:sta.

Natsi-Saksan nousun vaikutukset

Professori Kari Sallamaan mukaan Soihdun ympärillä vaikuttaneista Kaisu-Mirjami Rydbergillä oli myös tärkeä asema.

Sallamaan tehdessä Palmgrenista 70-vuotishaastattelun Tiede & edistys -lehteen, oli päivänsankari hapan haastattelijaa kohtaan.

– Suuri linja oli se, että tie Marxiin yhdisti niin Leniniä, Lukácsia kuin Palmgreniakin.

Mitkä tekijät saivat kruununvoudin pojan kääntymään marxismiin? Sallamaan mukaan Lapuanliike sekä natsi-Saksan nousu saivat nuoren intellektuellin etsimään historian selitystä marxismista.

– Hän oli vasemmistososiaalidemokraatti, joka sai jumalanpilkkasyytteen 21-vuotiaana. Jo ennen sotaa hän oli lakitupakonkari. Vuoden 1935 heinäkuussa Palmgren piti Helsingin työväentalolla puheen uskonnonvapaudesta hakaristiä vastaan.

Sukevan ja Pelson suovankiloista vapauduttuaan Palmgren ryhtyi 14. syyskuuta 1945 ruotimaan Hapan-nimimerkillä kokoomuksen luutuneita fraaseja.

Palmgrenia verrattiin Leinon Päivälehden pakinanimimerkkeihin Teemuun sekä Mikko Vilkastukseen.

Vapaan Sanan päätoimittaja Palmgren kieltäytyi ottamasta journalistisia ohjeita SKP:lta. Hän ehdotti proletariaatin diktatuurin korvaamista proletariaatin tyrannialla. Roomassa tyrannit olivat kansan keskuudesta nousseita vallanpitäjiä, kun taas diktaattorit edustivat yläluokkaa.

Välirikon jälkeen”mustalle listalle”

Vuonna 1952 SKP:n kanssa tapahtuneen välirikon jälkeen Palmgren oli ”mustalla listalla” niin vasemmistoon kuin oikeistoonkin nähden. Hän elätti itsensä ja perheensä freelance-kirjoittajana. Vuonna 1957 häntä pyydettiin Kemin kaupunginkirjastonjohtajaksi. Muutamassa vuodessa kirjaston kävijämäärä ja lainaukset kaksinkertaistuivat.

Palmgren haki vuonna 1963 Kallion sivukirjaston hoitajan virkaa. Kaupunginjohto käveli kuitenkin kirjastolautakunnan päätöksen yli, eikä Palmgren virkaa saanut. Vuonna 1965 hän väitteli tohtoriksi työläiskirjallisuudesta ja aloitti 1. elokuuta1968 Oulun yliopistossa kirjallisuustieteen professorina.

Palmgren kertoi 1970-luvulla Sallamaalle, että Yrjö Leino oli kehunut Raoulin isää herrasmieheksi ja Raoulia isäänsä verrattuna pelkäksi paskaksi.

– Raoulin isä oli puolestaan todennut, että ei se Leino ollut mikään kommunisti, koska Leino oli herrasmies.

Palmgrenin seuraajana Oulun yliopistossa toiminut Pertti Karkama totesi, että suuren linjan keskeisin teesi oli, että porvarillisesta sivistyneistöltä on vapauden juonne jäänyt kesken.

– Raoulin kritiikki pohjautui kansakunnan kaapin päälle asetettuihin patsasilmiöihin, ei suurmiehiin sinänsä. Palmgren piirsi uudet ideologiset muotokuvat. Ideologiset kertomukset on jokaisen sukupolven kirjoitettava uudestaan.

– Tuskinpa Palmgren olisi julistanut suomalaisen identiteetin ratkeavan sen mukaan, miten pärjäämme jääkiekon MM-kisoissa. Ilman maailmankatsomusta voidaan luoda taidetta, mutta ei sellaista taidetta, joka olisi elämää edistävää ja palvelevaa.

Sai yhteiskunnan keskustelemaan

Professori Peter von Bagh totesi, että Palmgren laittoi suomalaisen yhteiskunnan keskustelemaan tavalla, jota kaivattaisiin nyt enemmän kuin koskaan.

Von Bagh kokosi 1980-luvun alussa Love-kirjoille kaksiosaisen Palmgrenin kirjoituskokoelman. Hänelle Palmgrenin 1930-luvun kritiikit ovat parasta antia.

– Raoulin kuvaus erotiikasta romaanissaan 30-luvun kuvat, ovat herttasarjamaisia. Tosin tuolloin oli työläiskirjallisuutta, jossa yhdessä luvussa pelkästään politikoitiin ja seuraavassa luvussa harjoitettiin vain seksiä. Atos Wirtanen, Jarno Pennanen ja Arvo Turtiainen olivat Raoulille ”musketöörejä,” joiden kanssa tapaamiset olivat suuria hetkiä.

Tatu Vaaskivi oli Palmgrenin vastavoima 1930-luvun kritiikissä. Suomalaisessa kritiikissä Palmgren piti Vaaskiveä loisteliaimpana tyylitaiturina. Armas Äikiää Palmgren piti esteettisenä pölkkypäänä.

– Palmgren oli hahmottamassa Suomea, jolle ei ollut ainaisen keskinkertaisuuden vuoksi reaalisia mahdollisuuksia toteutua.

Jörn Donner totesi yleisöpuheenvuorossaan, että Äikiän ja Palmgrenin riidat olivat sodan jälkeisen vasemmiston, ja varsinkin SKDL:n suurin tappio.

Nina Palmgren kertoi, että hänellä ja isällään oli ikäeroa 45 vuotta.

– Äidin kuoleman jälkeen vuodesta 1979 toimin kolme vuotta isän taloudenhoitajana ja seuraneitinä. Nykyään Purnun taidekeskuksena toimiva kesäpaikka oli isäni vanhempien omistuksessa, mutta he joutuivat myymään sen sodan aikana. Isäni kaipasi tuota paikkaa koko ikänsä.

Pyydettiin presidenttiehdokkaaksi

Ulkoministeri Erkki Tuomioja teki lisensiaattityönsä työväenliikkeen teoreetikosta ja poliitikosta K. H. Wiikistä (1883–1946). Palmgrenia haastatellessaan Tuomioja sai kuulla, että Palmgren oli suunnitellut 1950-luvulla Wiikin elämäkerran kirjoittamista.

– Kansalaissodan aikana katupartio oli tivannut Wiikiltä, oletteko bolseviik vai menseviik? Ei, vaan K. H. Wiik, kuului vastaus.

Palmgren liittyi 19-vuotiaana SDP:n perusjärjestönä aloittaneeseen Akateemiseen Sosialistiseuraan. Mauri Ryömän kanssa Palmgren erotettiin SDP:stä keväällä 1937.

– Samalla SDP julisti Soihdun ja Kirjallisuuslehden pannaan. Kuutoset erotettiin SDP:sta syksyllä 1940, koska he olivat julkaisseet Vapaa Sana -viikkolehteä. Ryömä oli perustamassa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuraa, johon liittyi 1940 aikana 35 000 jäsentä.

Tuomioja kertoi, että hän oli yhdessä I.-C. Björklundin kanssa pyytänyt Palmgrenia ehdokkaaksi vuoden 1968 presidentinvaaleihin. Tämä oli kieltäytynyt kunnista, mutta oli varoitellut leikillään Kekkosta, että tälle voisi vaaleissa tulla vaarallinen kilpailija.