Raoul Palmgren
Syntyi 12.1.1912 Helsingissä ja kuoli 10.3.1995 Tampereella.
Vuonna 1926 Palmgrenin vanhemmat muuttivat Helsingistä Orivedelle. Kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen klassisesta lyseosta.
Vuonna 1940 tuore filosofian maisteri valittiin Tampereen kaupunginkirjaston johtajaksi. Jatkosodasta kieltäytyminen ja joutuminen vankiloissa raskaaseen ulkotyöhön huonolla ravinnolla oli koitua Palmgrenin kohtaloksi. Pääsy kirjuriksi ja johtajan sihteeriksi pelasti miehen.
Sodan jälkeen Palmgren valittiin Vapaan Sanan päätoimittajaksi, josta hänet savustettiin ulos joulukuussa 1952. Palmgren työskenteli Vaasan sekä Kemin kirjastonjohtajana ja vuodesta 1968 Oulun yliopiston kirjallisuustieteen professorina.
Vuonna 1965 Palmgren väitteli tohtoriksi aiheesta Työläiskirjallisuus, jonka aineiston pohjalta hän julkaisi työläiskirjallisuuden historiikin Joukkosydän I–II (1966). Kapinalliset kynät ilmestyi 1983–84.
Palmgrenin yli 5 000 sivua käsittävästä elinikäisestä julkaisutuotannosta on mainittava erityisesti kaksi teosta: Palmgren kuvaa heräämistään tulenkantajalaisuuteen omaelämäkerrallisessa avainromaanissaan 30-luvun kuvat (1953) ja hahmottaa suuntaviivat kansalliselle kulttuuriperinnölle Suuri linja -esseekokoelmassa (1948).
Kirjailija Kalevi Kalemaa (s. 1941) julkaisi vuonna 1984 Raoul Palmgrenin elämäkerran. Ajatus elämäkertateoksen tekemisestä syntyi, kun Kalemaa istui professori Yrjö Varpion virkaanastujaisluennolla Palmgrenin vieressä Tampereen yliopiston juhlasalissa.
– Ehdotin Raoulille, että voisin kirjoittaa hänen elämäkertansa. Hän ei vastannut mitään, hymähti vain sarkastiseen tapaansa. Myöhemmin hän totesi Yrjö Hirniä lainaten, että on mautonta kirjoittaa elävästä ihmisestä elämäkertateosta. Lopulta hän kuitenkin suostui, Kalemaa muistelee.
Aikaisemmin Kalemaa oli tehnyt muutamia radio-ohjelmia työläiskirjallisuudesta ja oli haastatellut myös Palmgrenia. Kootessaan sosialistista kirjallisuuskritiikkiä käsittelevää Taisteleva kritiikki -teosta, Kalemaa sai vinkkejä Palmgrenilta, mihin suuntaan olisi syytä kulkea ja mihin kritiikkeihin kiinnittää huomiota.
– Voidaan sanoa, että minä tunsin Palmgrenin maineen paremmin kuin hän minun, Kalemaa tiivistää.
Kaikki ei kuitenkaan sujunut Kalemaan mukaan elämäkertaa kirjoittaessa kuten hän aluksi oli suunnitellut. Ensimmäisen haastatteluistunnon yhteydessä Palmgren avasi suuren kaapin ovet ja näytti, että täällä on hänen kaikki arkistonsa ja lupasi luovuttaa aineistoa tarpeen mukaan Kalemaan käyttöön.
– Lopulta kuitenkin kävi niin, että minulle herui vain lehtileikkeitä, mutta ei mitään henkilökohtaista aineistoa. Onneksi kuitenkin tuli lukuisia tunteja haastattelunauhoja, joten kirja syntyi. Kirjan ilmestyessä Palmgren suhtautui lopputulokseen nuivasti. Tosin hänellä ei kai ollut tapana kovin usein kehua edes lähimpiä kavereitaan.
Tosiasiat parasta propagandaa
Kalemaa muistuttaa, että varsinkin nuorempana Palmgrenilla oli arvioinneissaan erittäin tiukka marxilainen metodi ja teoria.
Esimerkiksi Mika Waltariin ja Toivo Pekkaseen Palmgren suhtautui nuivasti. Pekkasen hän tyrmäsi, koska tämä ei ollut sosialistinen työläiskirjailija vaan individualistinen itsekseen ajattelija, joka teki kommunistista pelkän keuhkotautisen.
– Aluksi Palmgren suhtautui hyvin kriittisesti myös Katri Valan runouteen. Minulle hän myönsi muuttaneensa vanhoilla päivillään suhtautumistaan Waltariin ja piti tätä hyvänä novellistina. Nuorena Palmgren oli dogmaatikko, mutta vanhemmiten hän otti etäisyyttä teoriaan, kun tosiasiat voittivat.
Kalemaan mielestä tämän päivän vasemmistolaisessa journalismissa olisi hyvä muistaa Palmgrenin sodan jälkeinen ohje toimittajille: Tosiasiat ovat parasta propagandaa. Populistinen paasaaminen ei tehoa, kuten kovat, tiukat faktat.
– Vasemmistostakin löytyy hengentieteellistä suuntautumista ja taipumusta mystiikkaan. Palmgren uskoi marxilaisuuden ja tieteen voimaan. On lähdettävä tosiasioista, eli siitä, mitä kyetään järkevästi tutkimaan ja analysoimaan.
– Maailma koostuu ihmisten välisistä yhteiskunnallisista suhteista. Niitä ei tarvitse etsiä taivaan kannen takaisesta ihannemaailmasta. Ne löytyvät meidän jokaisen silmiemme edestä. Palmgrenin mielestä äly on aina etusijalla tunteisiin nähden. Se oli hänen vasemmistolaisen maailmankatsomuksensa perusta. Vaikka sydän on vasemmalla puolella, aivot ovat sydämen yläpuolella.
SKDL:n kulttuuripoliittisen ohjelman merkitys
Kalemaa arvioi, että merkittävimmät työnsä Palmgren teki 1930–40-luvuilla kriitikkona. Kritiikissään hän pitäytyi aina tosiasioissa kirkkaasti ja terävästi. Kirjallisuus oli tärkeä osa yhteiskunnallista olemista.
– Vapaa Sana oli sodan jälkeen ensimmäinen merkittävä kulttuuripoliittinen lehti. Palmgren korosti kulttuurin ja kirjallisuuden merkitystä sivistäjänä ja kasvattajana, yhteiskunnallisten suhteiden ilmentäjänä.
– Vuonna 1947 julkaistu SKDL:n kulttuuripoliittinen ohjelma oli suurelta osin Raoulin kynästä lähtöisin. Myöhemmin muut puolueet käyttivät sitä pohjana omissa kulttuuripoliittisissa ohjelmissaan.
SKDL:n ohjelmaan kirjattiin muun muassa peruskoulu sekä korostettiin kirjastojen merkitystä. Valtaosa ohjelmassa vaadituista hankkeista on toteutunut.
– Valitettavasti noita suuria kulttuuri- ja sivistyspoliittisia saavutuksia halutaan oikeiston toimesta ajaa alas. Lyhyesti sanottuna SKDL:n 64 vuoden takaisella kulttuuripoliittisella ohjelmalla on ollut valtaisa merkitys.
Elämäntyö laajasti esillä seminaarissa
Professori Raoul Palmgrenin elämäntyötä esitellään laajasti seminaarissa, joka järjestetään Helsingissä hänen syntymäpäivänään 12. tammikuuta. Seminaarissa puhuu joukko suomalaisen tiede- ja kulttuurikentän edustajia, muun muassa ulkoministeri, poliittisen historian dosentti Erkki Tuomioja ja elokuvahistorian professori, VTT Peter von Bagh.
Heidän lisäkseen seminaarissa alustavat kirjallisuuden emeritusprofessorit Pertti Karkama ja Kari Sallamaa sekä professori Ilkka Liikanen Karjalan tutkimuslaitoksesta, kulttuurihistorian väitöskirjaa 1930-luvun vasemmistointellektuelleista valmisteleva FL Hanne Koivisto ja Suomen historian väitöskirjaa Sinervon kirjailijasisaruksista valmisteleva FM Jaana Torninoja-Latola.
Asiantuntijapuheenvuoroissa valotetaan Palmgrenin elämäntyötä niin kulttuurivaikuttajana, poleemikkona, esseistinä, pakinoitsijana, sanomalehti- ja kirjastomiehenä kuin kirjallisuudentutkijanakin. Nina Palmgren kertoo isästään yksityishenkilönä.
Lukuisat tuoreet, eri yliopistoissa ja oppiaineissa syntyneet ja työn alla olevat tutkimukset osoittavat, että palmgrenilainen suuri linja kiinnostaa myös nykypäivän tutkijoita. Heidän työhönsä mielenkiintoa lisää se, että Palmgrenin laaja, hyvin järjestetty tutkimusarkisto ja arvokas lehtileikekokoelma on saatu tutkijoiden vapaaseen käyttöön Kansan Arkistossa. Myös merkittävä osa Palmgrenin kotikirjastosta on saatu hiljattain Työväenliikkeen kirjaston kokoelmiin.
Satavuotisseminaari pidetään Helsingissä Työväenliikkeen kirjastossa ja ennakkoon ilmoittautuneita on ollut niin paljon, että tilat ovat täynnä.
Raoul Palmgren
Syntyi 12.1.1912 Helsingissä ja kuoli 10.3.1995 Tampereella.
Vuonna 1926 Palmgrenin vanhemmat muuttivat Helsingistä Orivedelle. Kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen klassisesta lyseosta.
Vuonna 1940 tuore filosofian maisteri valittiin Tampereen kaupunginkirjaston johtajaksi. Jatkosodasta kieltäytyminen ja joutuminen vankiloissa raskaaseen ulkotyöhön huonolla ravinnolla oli koitua Palmgrenin kohtaloksi. Pääsy kirjuriksi ja johtajan sihteeriksi pelasti miehen.
Sodan jälkeen Palmgren valittiin Vapaan Sanan päätoimittajaksi, josta hänet savustettiin ulos joulukuussa 1952. Palmgren työskenteli Vaasan sekä Kemin kirjastonjohtajana ja vuodesta 1968 Oulun yliopiston kirjallisuustieteen professorina.
Vuonna 1965 Palmgren väitteli tohtoriksi aiheesta Työläiskirjallisuus, jonka aineiston pohjalta hän julkaisi työläiskirjallisuuden historiikin Joukkosydän I–II (1966). Kapinalliset kynät ilmestyi 1983–84.
Palmgrenin yli 5 000 sivua käsittävästä elinikäisestä julkaisutuotannosta on mainittava erityisesti kaksi teosta: Palmgren kuvaa heräämistään tulenkantajalaisuuteen omaelämäkerrallisessa avainromaanissaan 30-luvun kuvat (1953) ja hahmottaa suuntaviivat kansalliselle kulttuuriperinnölle Suuri linja -esseekokoelmassa (1948).