Kansalaisten ja demokratian näkökulmasta tasavallan presidentin ja valtioneuvoston välinen vallanjako on kehittynyt hyvään suuntaan. Kun eduskuntavaalit ovat selvästi sisäpolitiikkaan ja yhteiskuntapolitiikkaan keskittyvät vaalit, ovat presidentin vaalit yhtä selvästi globaaliin politiikkaan, kansainväliseen politiikkaan ja Suomen ulkopolitiikkaan keskittyvät vaalit. Näin se menee suurin piirtein. Käytännössä tilanne on hieman monimutkaisempi.
Mutkan tekee Euroopan unioni, joka nykyisin katsotaan pääosin sisäpolitiikaksi. Se onkin perusteltua, koska suurin osa lainsäädäntöämme kaikilla hallinnon aloilla tulee EU:n kautta. EU-lainsäädännön valmistelu tapahtuu siis luontevasti asianomaisissa ministeriöissä; demokratiaa ja läpinäkyvyyttä korostavana suomalaisena erikoisuutena, mistä voimme olla ylpeitä, se tapahtuu myös eduskunnan suuressa valiokunnassa.
Valtioneuvosto ohjaa Suomen EU-politiikkaa. Pääsääntöisesti. Mutta Euroopan unionilla on myös ulkosuhteita ja kehittyvä ulkopolitiikka. EU:n kapulakielessä siitä puhutaan nimellä yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP/CFSP).
Melko monet ovat dogmaattisesti sitä mieltä, että kun EU-asiat kuuluvat valtioneuvostolle, niin tasavallan presidentillä ei pidä olla mitään tekemistä tälläkään EU-politiikan alueella. Kanta on järjetön. Jos valtiosääntömme lähtee siitä perusajatuksesta, että tasavallan presidentti johtaa maamme ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, niin olisi täysin epäloogista sulkea presidentin toimivallan ulkopuolelle se ulkopolitiikka, jota Suomi harjoittaa unionin jäsenmaana.
Kun Suomi käy presidentin vaaleihin, se on kansalaisille ja kansalaiskeskustelulle paikka pohtia maailmaa ja Suomen paikkaa maailmassa. Sitä ei voi tehdä tarkastelematta, miten ja miksi nykyiset tärkeimmät kansainväliset instituutiot ovat syntyneet ja minkälaisten ongelmien kanssa maailma tänä päivänä painii.
Toinen maailmansota johti Yhdistyneet Kansakunnat -järjestön perustamiseen. Maailmanjärjestön filosofinen ydin torjuu nationalismin ja sille pohjautuvan sotilaallisen voimatasapainon kansainvälisen järjestelmän. YK:n peruskirjan mukaan sota on kielletty politiikan välineenä. Tämän säännön rikkovaa valtiota vastaan YK:n jäsenmailla on velvollisuus asettaa yhdessä sanktiot.
Kylmän sodan aika hämärsi YK:n filosofisen perustan. Peruskirja ei kiellä puolustusta ja liittoutumista puolustusta varten. Tämä mahdollisti sen, että maailma jakautui kahteen hampaisiin asti aseistautuvaan ja toisiaan epäluuloisesti vahtivaan sotilasliittoon, läntiseen Natoon ja itäiseen Varsovan liittoon. Vuoden 1991 jälkeen tilanne on muuttunut. Nyt pitää palata YK:lle alun perin suunnitellun tehtävän kirkastamiseen.
YK ei kuitenkaan ole globaali turvallisuusjärjestelmä vain edellä sanotussa merkityksessä. Peruskirja, vuonna 1948 annettu ihmisoikeuksien julistus, ihmisoikeuksien toteuttamiseen käytännössä velvoittavat sopimukset ja monet muut YK:n puitteissa aikaansaadut kansainväliset sopimukset ilmaisevat selvästi ne arvot, tavoitteet ja käyttäytymissäännöt, joiden pohjalle YK johdonmukaisesti rakentaa globaalia turvallisuusjärjestelmää. Näitä ovat kaikkien ihmisten oikeudellinen, taloudellinen, sosiaalinen ja sivistyksellinen tasa-arvo, demokraattiset kansalaisoikeudet ja kehitys. Näille arvoille rakentuvaa toimintaohjelmaa täydentää paikallisten konfliktien sovittelu ja rauhanturvatoiminta.
Toisen maailmansodan päättyessä ihmiskunnan yhteisen globaalin turvallisuusjärjestelmän rakentamista kiirehtivät paitsi nationalismi, joka sai maailmansotien välillä fasistisen äärimuodon, myös aseteknologian kehitys. Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien jälkeen Albert Einstein sanoi, että maailman voi pelastaa vain maailmanhallitus. YK ei ole maailmanhallitus, mutta se toteuttaa juuri sitä funktiota, jonka Einstein näki välttämättömäksi. Toistaiseksi YK-järjestelmä on toiminut hyvin. Jäsenmaiden on pidettävä huoli siitä, että se toimii hyvin vastaisuudessakin. Epäonnistuminen merkitsisi mittaamatonta tuhoa.
Maailman ongelmat – ja YK:n asialistalla olevat kysymykset – eivät rajoitu vain väkivallan käyttämiseen politiikan välineenä. Puhutaan globaaleista ongelmista. Osa globaaleista ongelmista on seurausta paikallisista väkivaltaisista konflikteista: pakolaisuus, köyhyys ja usein myös nälkä. Osa ongelmista johtuu ilmaston muutoksesta ja siitä johtuvasta kuivuudesta ja aavikoitumisesta. Nekin ajavat ihmisiä pakolaisiksi ja suistavat köyhyyteen.
Globaali talouskehitys on toisen maailmansodan jälkeen vaikuttanut valtavasti ihmisten elämään. Kiina ja muut nopeasti kehittyvät taloudet nojaavat maidensa halvan työvoiman ja hyvin koulutetun lukeneiston tarjoamiin mahdollisuuksiin. Nämä taloudet imevät kehittyneistä maista teollisuutta ja teollisia työpaikkoja. Kiinassa sisäisesti se merkitsee valtavaa yhteiskunnallista muutosta miljoonien ihmisten siirtyessä maatalouden parista kaupunkeihin. Sama toistuu muissa kehittyvissä talouksissa, mutta ei missään kivuttomasti. Prosessi tuottaa vaurautta ja kehitystä, mutta myös runsaasti työttömyyttä, alipalkkausta, slummeja, epäterveellisiä asunto-olosuhteita jne.
Ele Aleniukselta ilmestyi tämän vuoden maaliskuussa viisas kirja Maailmankehityksen suuri käänne. Se tapahtuu paraikaa. Alenius sijoittaa käänteen symbolisen alun atomiaseen keksimiseen, mutta toteaa sen jälkeen valtavan kehityksen mm. fysiikassa, informaatioteknologiassa ja biologiassa. Maailmankehityksen suuri käänne tapahtuu valtavalla voimalla juuri nyt. Marxilaisin termein ilmaistuna sen merkitsee tuotantovoimien ennen näkemättömän nopeaa hyppäyksellistä kasvua ja sitä myöten valtavia mahdollisuuksia ihmiskunnalle. Valitettavasti, kuten Alenius joutuu toteamaan, nuo valtavat mahdollisuudet voivat realisoitua sekä hirvittävänä tuhona tai – ihmiskunnan eheytymisen tapauksessa – kaikille hyvinvointia ja turvallisuutta tuottavana kehityksenä.
Siis ihmiskunnan eheytymisen tapauksessa! Tämä on haaste politiikalle ja tämä on se perspektiivi, jossa kansalaisten tulisi ajatella meneillään olevaa presidentinvaalikampanjaa. Tähän mennessä vaalipaneeleissa on puhuttu paljon euron kriisistä, velkakriisistä ja Euroopan unionista. Se on ymmärrettävää, koska me elämme keskellä noita kriisejä ja niihin liittyvät ongelmat ovat – perinteisen ajattelutavan mukaan – ulkopoliittisia. Ongelmat ja uhat liittyvät Suomen ulkosuhteisiin.
On tietysti totta, että nämä ongelmat ja uhat johtuvat niin meillä kuin muissakin jäsenmaissa EU:n ja euroalueen jäsenyydestä, mutta yhtä lailla on totta, että suuri osa kansantaloutemme menestyksestä niiden seitsemäntoista vuoden aikana, jotka olemme olleet EU:n jäsenmaa, on perustunut jäsenyyteemme. Liittymisen motiivi oli yhteinen hyöty; ja yhteistyö on monessa suhteessa osoittanut toimivuutensa.
Mutta ei kaikissa suhteissa. Kriisin opetus on, että euron pelisääntöjä luotaessa hutiloitiin. Niitä on parannettava – yhdessä. Yhä useammat näkevät selvästi, että yhteinen raha edellyttää myös paljon nykyistä pidemmälle menevää yhteistä talouspolitiikkaa. Yksi tapa ilmaista asia on sanoa, että Euroopan unionia on kehitettävä yhä selvemmin vapaakauppaliitosta poliittiseksi liitoksi.
Jürgen Habermas, vasemmistolainen ajattelija, joka on Euroopan johtavia poliittisia intellektuelleja, pohtii järkevää suhtautumista kriisiin muutaman kuukauden sisällä ilmestyvässä kirjassaan. Guardian -lehti julkaisi kirjasta pari viikkoa sitten ennakkoon otteen. Habermas ei halua tehdä eurooppalaista liittovaltiota, mutta hän haluaa poliittisemman ja demokraattisemman unionin, jossa ihmisille kehittyy tiedostetusti valtiokansalaisuuden rinnalle eurooppalainen kansalaisuus.
Eikä Habermas koskaan lakkaa muistuttamasta, että juuri eurooppalaisten tulee globaalissa politiikassa olla ensimmäisinä tukemassa ja ylläpitämässä niitä arvoja, joille YK-järjestelmän toiminta perustuu.