Sattuma kuljettaa kuin tuuli laivaa. Purjealusten perämiehet eivät ehkä humppatyttö Beritin mietelmää allekirjoittaisi, mutta ihmiselämää ajatellen se pitää paikkansa.

Olen lueskellut Minna Kettusen ja Riitta Kuoppamäen kirjoja ja lähestynyt kahdesta kulmasta yhtä tiettyä, sattumien kautta syntynyttä avioliittoa.

Eino Säisän Haloset luen vähintään kerran vuodessa, sillä teoksen ympärillä leijuu lumoavan traaginen aura. ”Ilman teitä työni olisi kestänyt vieläkin kauemmin ja jäänyt tuloksiltaan tätäkin vajavaisemmaksi”, Säisä päättää sarkasmia salaamatta esipuheensa ja tuntuu tarkoittavan koko tuotantoaan.

Kuoppamäen torpan musikaalisuus jalostui Maijan hyppysissä pianonsoitoksi.

Esipuhe on ilmeisesti laadittu kirjoitusurakan lopuksi, kuten kirjailijat yleensä tekevät. Jos tämä pitää paikkansa, rivit ovat Säisän viimeiset. Esipuhe on päivätty 21.10.1988 ja Säisä hukkui 30.10.1988.

Työnsä valmistuttua iisalmelainen Säisä lähti Haapajärven mökkisaareen latautumaan. Paluumatkalla hän vajosi kuitenkin syysjäihin. Avannon reunalle jäi iso kassillinen Halos-papereita.

ILMOITUS

Kuoleman luonnollisuutta on tietysti kyselty, kuten kyseltiin myös Pentti Haanpään tapauksessa. Päihtynyt Haanpää hukkui Pyhännän Iso-Lamujärveen 30.9.1955. Iisalmesta on Pyhännälle tunnin ajomatka – väliin jää oikeastaan vain Juhani Ahon nuoruuspitäjä Vieremä. Säisä oli kuollessaan 52-vuotias, Haanpää ei 50-vuotispäiviään ehtinyt tai halunnut viettää.

Mutta sitten sattumiin. Taideopiskelija Pekka Halonen ja neiti Maija Mäkinen kohtasivat, koska huhtikuussa 1888 Halosten lapinlahtelaisen sukutilan kesää odottava ruispelto, kirjava Meluna-lehmä, hieho, härkävasikka, kymmenen lammasta ja irtain tavara myytiin naapurille.

Kun maapohja ja rakennukset siirtyivät vielä paikalliselle kauppiaalle, Aapelilla, Halosen perheen esikoispojalla ja Pekan isoveljellä, ei ollut isännyydestä enää toivoa. Aapeli selasi lehti-ilmoituksia ja huomasi, että Sortavalan Myllykylän urkuharmonitehtaaseen haettiin nikkareita.

Musikaalinen Aapeli tiesi hyvin, mikä harmoni on, eikä sotkenut sitä hanuriin, kuten jotkut sekopäiset muistelijat näyttävät tekevän.

Pekan asiat olivat kunnossa, sillä hän opiskeli taidetta peräti Pariisissa. Kesällä 1892 Pekka palasi Suomeen ja päätti käydä tuota pikaa Sortavalassa Aapelia tapaamassa. Nuorten taiteilijoiden keskuudessa oli virinnyt Karjala-romantiikka ja Sortavala oli laulumaiden portti.

Kareliaaniset haaveet alkoivat kuitenkin haihtua, kun Pekka tapasi Savonlinnasta Kesälahteen liikennöivässä laivassa ihanan neidin, joka oli myös menossa Myllykylään. Hän oli Maija Mäkinen, urkuharmonitehtailijan vanhin tytär.

Maijan isä Eero Mäkinen ei orastavalle lemmelle hurrannut. Vaikka Aapeli oli ensiluokkainen harmoninikkari, Pekka-veljen käskettiin kerätä kamppeensa ja häipyä.

Eero Mäkinen teki elämäntyönsä Karjalassa, mutta luonteeltaan hän oli jäykkä ja äksy pohjalainen. Myllykylään tupsahtanut Pekka oli puolestaan ristiriitainen hahmo: arrogantti pariisilainen, jolla oli perussavolainen naamavärkki ja järkyttävä murre. Tuleva appi ei pitkään nahoissaan pysynyt.

Maija sai lopulta Pekkansa ja myös Helmi, Mäkisten keskimmäinen tytär, nai taidemaalarin, Väinö Hämäläisen. Tätä liittoa solmittaessa Eero Mäkinen oli jo kuollut, mutta tuskin hän olisi sitä vastustanut. Väinön isävainaja oli ollut Helsingin Vanhan kirkon urkurina korkealla urkuharmonien yläpuolella.

Nuorin tytär Aino Mäkinen kulki samaa tietä. Muutamista tekstiilimalleista päätellen Ainolla oli omaakin taideharrastusta, mutta Firenzessä hän tutustui taidetta opiskelevaan Felix Brykiin, Wienin juutalaiseen, ja meni tämän kanssa naimisiin.

Wikipedia-mittarilla vävyjen mainetta on helppo vertailla. Pekka Halosesta on artikkeli viidellä, Väinö Hämäläisestä yhdellä ja Felix Brykistä neljällä kielellä. Bryk oli taiteilija, perhostutkija, antropologi ja kirjailija, jota kiinnostivat sukupuolielämän kysymykset. Neger-Eros (1928) lienee sama kirja kuin tekijän kuoleman jälkeen julkaistu Voodoo-eros (1964).

Aino ja Felix asuivat enemmän tai vähemmän tilapäisesti Sortavalassa ja muuttivat sitten Ruotsiin. Heidän lapsistaan Beato, myöhempi Kelopuu, vaikutti Silta ja Satama Oy:n toimitusjohtajana ja vuorineuvos Petri Bryk Outokummun toimitusjohtajana. Ruth käytti keramiikkataiteilijana nimeä Rut Bryk. Kansallisia tähtiä ovat myös hänen miehensä ja tyttärensä, Tapio ja Maaria Wirkkala.

Pekka Halosen elämän yksi sattuma on vielä käsittelemättä. Taiteilijaa Pekasta ei olisi ehkä koskaan tullut, ellei Josef Stenbäck olisi rohkaissut häntä jollakin kirkkotyömaalla, missä Pekka korjaili isänsä apuna koristemaalauksia.

Josef Stenbäck, tuttavallisemmin Juuso, Alavuden pappilan poika ja koko Suomen kirkoillaan täyttänyt arkkitehti, oli Maija Mäkisen eno. Siinä vaiheessa kun Juuso huomasi Pekan lahjat, Maija oli kuitenkin vielä pikkutyttö.

Maijan molemmat vanhemmat olivat lähtöisin Alavudelta, äiti pappilasta, isä torpasta. Stenbäckit olivat maineikasta kulttuurisukua, mutta isän isä eli vielä sukunimetöntä aikaa ja oli pelkkä Kuoppamäen Henrikki. Henrikki oli räätäli, torppari ja siivottomien pilkkaviisujen veisaaja, jota kekälesilmäinen isoäiti omilla viisuillaan yllytti.

Henrikin poika Eero otti nimen Mäkinen, mutta osa hänen jälkeläisistään palasi Kuoppamäkeen. Jukka Kuoppamäellä torpan pilkkaviisut vaihtuivat imelään poppiin ja pappilan perinteet antroposofiseen Kristiyhteisöön.

Kaikki Maijan veljet menestyivät poikkeuksellisen hyvin ja heissä on sekä maalaisliiton että kokoomuksen kansanedustajia; Eero Mäkinen junior istui jopa Urho Kekkosen hallituksessa.

Maijasta itsestään tuli kääntäjä. Vuonna 1899 hän suomensi Ellen Keyn Kauneus kodeissa -teoksen, joka tutustutti suomalaiset ensimmäistä kertaa kuulun ruotsalaisfeministin teksteihin. Seuraavana vuonna Maija suomensi Selma Lagerlöfin legendoja, joihin alkulauseen laati Juhani Aho.

Kuoppamäen torpan musikaalisuus jalostui Maijan hyppysissä pianonsoitoksi. Merkittävän isänmaallisen palveluksen hän teki antamalla Sibeliuksen tyttärien rimputtaa Halosenniemen pianoa, jotta kärttyisä säveltäjämestari sai pössytellä absoluuttisen hiljaisessa Ainolassa.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.