Terveisiä jatkosodasta! Tarkemmin sanottuna vuodesta 1941, sen kesästä ja syksystä, noista huimista päivistä, jolloin eteneminen kohti Uralia sujui kuin tanssi, ja Venäjän lopullinen tuho siinteli vain viikkojen päässä.

Olen jatkosodan merkkivuoden kunniaksi perehtynyt isänmaan historiaan lukemalla vanhoja Suomen Kuvalehtiä, joita olen aikoinaan kerännyt omien kirjallisten töitteni tausta-aineistoksi. Niiden autenttinen aineisto avaa isänmaan historiaan aivan toisenlaisen näköalan kuin jälkiviisauden jalostamat tulkinnat. Kaltaiselleni pinttyneelle pasifistille ne ovat sekä hirvittävää että huvittavaa luettavaa.

Valtakunnan tärkeimmän – oikeastaan ainoan – yleisaikakauslehden auktoriteetti oli mielipidevaikuttajana suuri, suurempi kuin yhdenkään yksittäisen tiedotusvälineen nykyisen ”mediavallan” aikana. Vuonna 1941 päätoimittajana oli Ilmari Turja, joka valjasti lehden täydellisesti sotapropagandan palvelukseen.

Meissä suomalaisissa on semmoinen hauska piirre, että me voitamme aina etukäteen kaikki ottelumme, olipa kysymys jääkiekosta, euroviisuista tai kansainvälisistä missikisoista. Tai sodasta.

SK:n sotapropaganda oli räikeää, verihuuruista, vihanhehkuista, vihollista demonisoivaa ja nykylukijan silmin hämmästyttävän uskonnollista. Karjalan mummojen jumalasuhde oli suomalaisen vapauttajan erityisessä suojeluksessa. Suomi kävi pyhää sotaa eikä sitä kaihdettu toitottamasta, mutta viholliseen ei kristillinen ihmiskuva ulottunut. Ammuttu venäläinen ei ollut kaatunut eikä edes vainaja; hän oli sieluton elukka, ”ryssän raato”.

Meissä suomalaisissa on semmoinen hauska piirre, että me voitamme aina etukäteen kaikki ottelumme, olipa kysymys jääkiekosta, euroviisuista tai kansainvälisistä missikisoista. Tai sodasta. Kun pullistelu saa nolon lopun, ei selittelyillä ole mittaa eikä määrää. Helpointa on hyväksyä tulkinta, jonka mukaan me hävitessämmekin olemme voittaneet, ainakin jotenkin ”torjuntavoittaneet” – kas, ainahan skabassa olisi voinut käydä vieläkin kehnommin.

ILMOITUS

Jatkosodan alun etenemisvaiheessa oli vanha raja tuskin ylitetty, kun Kannas ja muut talvisodassa menetetyt alueet olivat taas ”ikuisesti meidän” ja edessä siinteli laaja uusi isänmaa, jonka kamaralla kaikki Suomen heimot eläisivät iankaikkisessa harmoniassa. Uskonvarmuus epäilemättä innosti talvisodan evakoita palaamaan kotikonnuilleen, vaikka sota riehui täyttä päätä. Palaajien kohtalo oli julma: evakkotie jouduttiin kulkemaan kahteen kertaan. Eikö olisi säästytty paljolta sekä humaanissa että ekonomisessa mielessä, jos olisi hehkutuksen sijaan vähän toppuuteltu paluuta, kunnes sodan lopputuloksesta ja rauhasta olisi edes jotain tietoa?

Jatkosodan propagandajournalismin ehdoton tähti oli TK-upseeri Olavi Paavolainen, tuo Karjalan käki ja satakieli, joka orgastisessa hurmiossa vaelsi Kauko-Karjalan laulumailla. Niille kulttuuri-ihminen saapuu kuin kotiin, ”maahan, jossa Suomen kansallinen myytti syntyi. Mutta nyt hän ei enää saavu romanttisena etsijänä eikä esteettisenä kaunosieluna. Hänen edellään kumisevat suomalaisen sotilaan askeleet… Ne tallovat tien leveäksi, ja tykkien jyske avartaa taivaanrannan. – Kauko-Karjala ei enää ole vain taiteilijoiden Eldorado ja uneksijoiden Mekka. Runous muuttuu täällä näinä päivinä historiaksi, ja haavemieli poliittiseksi realiteetiksi. SILLÄ RAJAA EI OLE!”

Muutkin osaavat. Eräässä hurjistuneessa visiossa häviää myös Pietari, tuo suomalaisten maille vääryydellä rakennettu mädäntynyt, ainaisen iljettävän sumun valtaama, niljakas kaupunki. Sumu hälvenee ja jäljelle jää vain ”suomalainen suo ja sen keskelle kenties pronssiratsastaja kuumasti hengittävän, kuolemanväsyneeksi ajetun ratsun selässä”. Toteutuu esi-isämme, maatilkustaan Nevan saaressa taistelleen Taavetti Kivekkään kirous, joka huokuu haudan syvyydestä tuon kammon kaupungin ylitse ja valaa taistelutahtoa nuoren suomalaispolven poveen.

Ennen kuin taivaallisen rauhan laitumista päästään nauttimaan, on Karjala toki siivottava. Lotat siivoavat kymmenissä SK:n kuvissa, ja ilo helskyy. ”Ryssä ei kauan Suomessa haise”, he laulavat jynssätessään ja koristellessaan hirsitupia pöytäliinoin, kreppipaperiverhoin ja luonnonkukkakimpuin.

Kaksi ominaisuutta on venäläisessä ylitse muiden: likaisuus ja tyhmyys. Ryssän saastaisuuden todistamiseksi on jopa Helsingin messuhallin sotasaalisnäyttelyyn lavastettu venäläisen valistuskomissaarin sotkuinen asunto Suomen kansan kauhisteltavaksi.

Jatkosodan kestettyä 105 päivää eli talvisodan mitan SK:ssa paneudutaan pohtimaan syitä puna-armeijan tulevaan varmaan häviöön. Johtopäätös on, että ”salaisuuden ydin on suomalainen itse, yksilönä ja joukkona”. Suomalaisessa sotilaassa ”vaisto yhtyy mitä onnellisimmalla tavalla valistuneisuuteen ja omakohtaiseen ajatteluun. Näitä ominaisuuksia vastaan voi ryssä asettaa vain tylsän itsepäistä annetun käskyn tottelemista. Sen vuoksi hän aina jääkin alakynteen.”

Mutta jatkosodan Suomessakin on syntisäkkinsä. Heitä ovat lakki takaraivolla, asetakin napit auki ja kädet kyynärpäitä myöten taskuissa renttuilevat lomalaiset, joista rintamalla ei ole juuri mihinkään. Putkaan vaan ja loma poikki! Kuria myös rintama-asioista laverteleville suupalteille. Laiskottelevat ”kotisoturit”, keikaroivat piimäparrat ja taiteilijatukkaiset herraskakarat toimitettakoon parturin kautta rintamalle oppimaan töitä ja kuria. Naiset hillitköön intoaan ulkomaalaisiin miehiin, ja murrosikäiset ryökkynät sidottakoon kotona pöydän jalkaan koivuniemen herran puhuteltaviksi. Maleksiva nuoriso kovaan työhön, tosihommiin, jotka nostavat rakkoja käsiin, ja kaiken maailman valittajat muutamaksi päiväksi suohon makaamaan leivänkannikka eväänä. Kotirintaman sotastrategeilta turpa tukkoon.

Sota ei kuitenkaan ole syypää kelvottoman ihmisaineksen olemassaoloon. ”Sota parantaa enemmän ihmistä kuin alentaa”, kirjoittaja uskoo.

Sodan ensimmäinen uhri on totuus, sanotaan. Toinen on sitten järki. Vai miten päin se menee?

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.