Afrikka on edelleen siirtomaa, suurten yhtiöiden siirtomaa, sanoo kirjailija ja taloustieteilijä John Perkins. Siirtomaajärjestelmä toimi monissa osissa maailmaa jopa 500 vuotta. Sinä aikana Euroopassa olevat emämaat hallitsivat suvereenisti siirtomaitaan. Siirtomaiden raaka-aineet, luonnonvarat ja ihmiset pantiin palvelemaan eurooppalaisten emämaiden rikastumista. Näin ollen ne eivät päässeet kehittämään omia olojaan.
Siirtomaiden itsenäistymisestä huolimatta läntiset maat eivät ole lakanneet hyödyntämästä niitä. Aikaisemmin tuotiin alusmaiden luonnonvarat emämaihin jalostettaviksi maksamatta niistä mitään. Nyt kansalliset suuryhtiöt vievät tehtaansa köyhiin maihin jalostamaan niiden luonnonvaroja ja käyttämään niiden halpaa työvoimaa. Vaikka siellä oleville ihmisille maksetaankin jotain palkkaa, työn teon voi silti laskea lähinnä orjatyövoimaksi.
Voitot kasaantuvat yhtiöiden tilille, jotka ovat siellä missä saadaan korkeinta korkoa. Suuryhtiöt ovat pahempia ja tehokkaampia kolonialisteja kuin valtiot konsanaan. Kehitysmaat köyhtyvät edelleen ja yhä useammat ihmiset vastustavat tätäkin köyhien maiden hyödyntämisen muotoa.
Maailma sallii länsimaisen roistojärjestelmän.
Jopa neljännes köyhien maiden velkataakasta on alkuperältään kyseenalaista. Niin kauan kuin maailma sallii länsimaisen roistojärjestelmän, ryöstetyt maat eivät pysty nousemaan köyhyysloukustaan. Satojen vuosien luonnonvarojen rosvous ei myöskään voi olla vaikuttamatta taloudelliseen nousuun. Väärin on myös se, että on sopimuksia, jotka kieltävät esimerkiksi Afrikan maita maksamasta kansallista tukea viljelijöilleen. Kun vastaavasti EU maksaa budjetistaan yli 25 prosenttia maataloustukea.
Ehkä suurin apu hyväksikäytetylle Afrikalle olisi koulutuksen järjestäminen, velkojen poistaminen ja kehitysapu. Afrikalle tulisi myös turvata oikeus myydä meille tuotteitaan suoraan, ilman ylikansallisia suuryhtiöitä.