Miten ihminen voisi ymmärtää valasta? Entä ymmärrämmekö riittävästi edes toisia ihmisiä? Tällaiset kysymykset ovat spekuloinnin aiheina Saara Henrikssonin esikoisromaanissa.

Kirjailija Saara Henriksson ei enää tarkkaan muista, miten hän lapsena kiinnostui valaista.

– Äitini on muistellut, että se tapahtui kuuden vanhana, kun näin Helsingin Eläinmuseon katossa olevan ison valaan luurangon. Itsekin muistan, että se teki valtavan vaikutuksen.

Merinisäkkäät eivät ole lakanneet kiehtomasta Henrikssonia aikuisiälläkään.

– Aikuisena olen käynyt pari kertaa valasretkellä Norjassa ja Islannissa. Norjassa näimme kaskelotteja ja Islannissa lahtivalaita ja Pohjois-Atlantin isoja delfiinejä.

Myös Henrikssonin esikoisromaanissa Moby Doll (Into Kustannus 2011) valaat ovat keskeisessä roolissa. Romaanin päähenkilö Jenny on tunne-elämässään ja sosiaalisissa suhteissaan hivenen ailahteleva nuori musiikinopiskelija, jota valaiden laulu askarruttaa suuresti.

ILMOITUS

Jenny on lumoutunut valaista lapsena samaan tapaan kuin Henrikssonkin. Hän uskoo voivansa löytää musiikin avulla yhteyden ihmisten ja valaiden välille ja lähtee Jäämerelle nauhoittaakseen valaiden ääniä.

– Halusin tehdä tarinan henkilöstä, joka ihmettelee sitä, miten ollaan muitten ihmisten kanssa, mutta myös maailmaa. Valaiden kautta halusin tuoda esiin ihmetyksen tunnetta. Valas on ihmiselle niin outo ja vieras: eläin, joka asuu vedessä mutta hengittää ilmaa, on lämminverinen mutta asuu kylmässä valtameressä, on valtavan kokoinen ja imettää poikasia, Henriksson pohtii.

Aiheesta lisää Kansan Uutisten Viikkolehdessä pe 17.6.2011.