Kun aloitin oppikoulun, meille kerrottiin, että vatjan puhujia on jäljellä viisi. Koulun päättyessä tilanne oli sama: viisi sitkeää pajatti yhä vatjaa. Yliopistossa luin kansatiedettä ja taas vatjalaisasia nousi esille. Viisi puhuu, sanottiin.

Hienoisen jännityksen vallassa ryhdyin tutkimaan, onko viisikko yhä äänessä, mutta voi ihme, vatjan taitajia onkin nyt 774 henkeä. Buumin sijasta kyse lienee kuitenkin siitä, mitä viranomaisille uskalletaan milloinkin ilmoittaa.

Inkerinmaalla puhuttu vatja muistuttaa viroa, mutta näytteistä päätellen se on suomalaisille helpompaa. ”A miä teile em mitäid voi tehä”, lapsiin tuskastunut vaari huokaisee Kigoria Kuzminilta säilyneessä tarinassa.

Petsamon koltat ällistyivät aika lailla, kun heidät Tarton rauhassa julistettiin Suomen tasavallan kansalaisiksi.

Värit kuulostavat kotoisilta. Kelten on keltainen, mussa musta, valkea valkoinen, mutta kaunis ja punainen tarkoittavat venäjän tapaan samaa. Moskovan Punainen tori on tunnetusti ”kaunis tori” eikä sen nimellä ole mitään tekemistä vallankumouksen kanssa.

Suomen kielessäkin punaisella on eri merkityksiä. Puna oli hamassa muinaisuudessa mitä tahansa karvaa ja sitten punaruskeaa karvaa ja lopulta punaisesta tuli väri, jolla voidaan kuvailla paitsi ketun turkkia ja taideopiskelijan tukkaa myös jäisiä karpaloita ja keitettyjä krapuja.

ILMOITUS

Mutta niin pientä kansaa ei Euroopassa ole, etteivätkö sodat olisi sitä holtittomasti heitelleet. Saksalainen ritarikunta teki keskiajalla valloitusretken Inkerinmaalle, vangitsi joukon vatjalaisia ja vei heidät Latviaan rakentamaan Bauskan linnaa.

Sinne jäivät vatjalaiset ja lättiläiset rupesivat kutsumaan heitä kreevineiksi eli venäläisiksi. 1800-luvun alussa kreeviniä puhui kaksitoista ihmistä ja ennen sen lopullista katoamista talteen saatiin 113 sanaa.

Kielten sammuminen johtuu alistamisesta ja piittaamattomuudesta, mutta viimeisten puhujien määrä tunnetaan yllättävän tarkasti ja joskus heidän nimensäkin on kirjoitettu muistiin. Valtaväestö voi yhtä aikaa sortaa ja tutkia, hävittää ja tallentaa.

Joulukuussa 2003 kuoli Marja Sergina, joka oli joutunut keskustelemaan yksikseen. Marjan ohella kukaan muu maailmassa ei osannut akkalansaamea puhua.

Uumajansaamea hallitsee yhä kaksikymmentä ihmistä, samoin piitimensaamea. Turjansaame on kuuden taitajan varassa. Sompion erämaiden keminsaame, yksi suomalaiskielistä, katosi jo 1800-luvulla.

Koltansaamen tilanne ei ole toivoton: Suomessa äidinkieltään puhuu neljäsataa ja Kuolan niemimaalla kaksikymmentä kolttaa. Norjan Näätämössä puhe on tosin tauonnut.

Koltat ovat vähemmistön vähemmistö, pohjanperien ortodoksinen, Petsamon monasterin tuntumassa elänyt saamelaisryhmä, jonka ikimuistoiset maat sodat ja rajasopimukset repivät.

Petsamon koltat ällistyivät aika lailla, kun heidät Tarton rauhassa julistettiin Suomen tasavallan kansalaisiksi. Suomesta oli tietysti kuultu, mutta kukaan ei osannut aavistaa, että arkista arktista elämää alettaisiin säädellä Helsingistä käsin.

Suomalaistettujen kolttien sukulaisia, asuinpaikkoja ja porolaitumia jäi Neuvostoliiton puolelle ja vielä talvisodan aikaan osa Petsamon koltista evakuoitiin Kemijoen varteen Tervolaan ja osa toiseen suuntaan, Kuolan Luujärvelle, valitettavasti vankileirille.

Jatkosodan jälkeen Suonikylä ja Boris Gleb olivat vain kipeitä muistoja ja suuri joukko vuodenaikojen mukaan kiertäneitä kolttia sijoitettiin Inarin Sevettijärvelle kolmen hehtaarin viljelystiloille ja pikkuriikkisiin tyyppitaloihin, kolttakoteihin.

Neuvostoliiton koltat elivät hyvin vaikeissa oloissa: melkein jokainen mies hukkui viinaan tai päätti itse päivänsä. Kohtalot olivat yhtä kovia kuin kuolansuomalaisilla, joista enää kaksikymmentä käyttää äidinkieltään. Missä on muuttolinnun kotimaa, vuonna 2008 kuollut kirjailija Sven Lokka kyseli.

Kuolansuomalaisten vaellukseen liittyy vaihe, joka nostaa karjalaiset niskakarvani hämmästyksestä pystyyn. Talvisodan päätyttyä yli neljätuhatta kuolansuomalaista siirrettiin tyhjennetylle Karjalan kannakselle, mikä selittää omituisen hankkeen, Kanneljärven hymyilevään kulttuurimaisemaan aiotun poroaseman.

Jos kuolansuomalaiset olisivat saaneet Kannakselle jäädä, historia olisi kulkenut eri latuja. Heillä olisi ollut side aiempaan suomalaisasutukseen, kieli, tavat ja perinteet, joten kaikesta ei olisi tullut niin irtonaista ja yleisneuvostolaista.

Kuolansuomalaiset eivät olleet mitään reliktejä, vaan monet heistä olivat lähteneet vasta ensimmäisen maailmansodan aikaan Muurmannin radan rakennustöihin. Jotkut siirtyivätkin Petsamoon ja palasivat sitä kautta osaksi meikäläistä kansaa.

Venäjällä saamelaiset ovat lopareita ja Suomessa on puhuttu vähätellen lappalaisista. Kolttiakaan ei pitäisi kutsua koltiksi, sillä omasta mielestään he ovat vain saamelaisia ja tieteellisissä yhteyksissä itäsaamelaisia. Muiden antamissa nimissä kajahtaa aina siirtomaaherran ääni.

Ortodoksiset koltat leimattiin Suomessa ryssiksi ja heitä syrjivät jopa toiset saamelaiset. Koltta-asuisia naisia haukuttiin koreutensa takia mustalaisiksi.

Kouluissa koltansaamen puhuminen oli 1970-luvulle asti kiellettyä. Laulukirjoissa mainittiin Ivalon Matti, nunnun nuu, ja onnekas poro, joka saa syödä sammalta majall impyein, mutta koltat eivät lauluihinkaan kelvanneet.

Sittemmin asenteet ovat lientyneet ja koltat ovat ryhtyneet kulttuuriaan elvyttämään. Kansainvälistä tukea on tullut brittiprofessori Tim Ingoldilta ja Väinö Tannerin ihmismaantieteellisistä Petsamo-tutkimuksista on saksittu kelpo tiivistelmä.

Toukokuussa 1881 syntynyttä Väinö Tanneria ei pidä kuitenkaan sekoittaa maaliskuussa 1881 syntyneeseen Väinö Alfred Tanneriin eikä ainakaan kolme vuotta nuorempaan J. Alfred Tanneriin.

Kaimoista keskimmäinen on mies, joka halusi luovuttaa karjalaiset puoliryssät mökkiensä mukana Neuvostoliitolle. Risto Ryti oli samaa mieltä ja ainoastaan Vjatsha Molotovin armeliaisuus pelasti meidät perikadolta.

Vesa Puurosen uutuusteos Rasistinen Suomi (Gaudeamus 2011) on yksi merkkipaalu vähemmistöjen kivikkoisella tiellä kohti tasa-arvoa. Teemoista kiintoisin on häpeä. Uskomattoman lähellä ovat ajat, jolloin kolttaäiditkin piilottelivat perinnepukuja ja punastelivat noloina lastensa edessä.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.