Sanat jotka säilyvät 19

Volter Kilven Alastalon salissa (1933) on suomalaisen kirjallisuuden perusteoksia. Helsingin Sanomien kyselyssä vuonna 1992 taiteilijat, kriitikot ja eri alojen tutkijat äänestivät sen itsenäisyyden ajan parhaaksi romaaniksi. Suuren yleisön keskuudessa sitä on luettu vähemmän ja se on vaikean, ehkä pitkäveteisenkin romaanin maineessa.

Mitään kovin vaikeatajuista siinä ei ole, ellei oteta huomioon merenkulkutermejä ja muuta vanhaa sanastoa, joka ei välttämättä ole nykylukijalle tuttua. Ehkä vaativampaa on kuitenkin päästä sisälle romaanin hidastempoiseen maailmaan. Se vaatii keskittymistä, mutta palkitsee kyllä.

Alkujaan kaksiosainen, yhteensä yli 800-sivuinen romaani ajoittuu kuuteen tuntiin, Alastalon salissa vietettyyn iltaan, jona Kustavin saaristopitäjän silmäätekevät neuvottelevat Alastalon isännän suunnittelemaan kolmimastoiseen parkkilaivaan sijoittamisesta.

Kuuluisimpia kohtauksia on kymmenien sivujen mittainen jakso, jossa Härkäniemen isäntä valitsee piippuhyllystä sopivaa piippua ja ”tuumailee ajankuluksi erinäisiä”, kuten luvun otsikossa todetaan. Hitaus on ollut hyvin tietoista: kuudennen luvun Kilpi on nimennyt luvuksi, jonka ”mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan”.

Neuvottelut ovat kuitenkin varsin eläväiset, ja niissä tarinoidaan runsaasti. Ehkä vaikuttavin on Härkäniemen kertoma Albatrossi-nimisen fregatin tarina, jolla hän rohkaisee seuruetta parkki-investointiin.

ILMOITUS

Fregatin omistaja Ville käskee kapteeniaan Kallea hakemaan Brasiliasta täyden kahvilastin. Laivaa ei kuitenkaan kuulu, ja Ville on jo menettänyt toivonsa, kunnes seitsemän vuoden jälkeen se ilmaantuu Vaasan satamaan parroittunut Kalle yhä kapteeninaan. Monenlaisten viivytysten ja vaikeuksien ohessa Kalle on kerännyt valtaisan omaisuuden itselleen ja laivanomistajalle, eikä luvattu kahvilastikaan ole unohtunut. Suomalaista sisua parhaimmillaan!

Päästään neuvotteluissakin lopulta tuloksiin moninaisten mutkien ja kärhämienkin jälkeen. Sen kunniaksi Alastalo hakee piippuhyllyn kunniapaikalta erityisen hienon maaherran piipun, jota ei normaalisti lainkaan poltella.

”Ei Alastalo aikaillut toimituksissansa yleensä, ja nopeasti oli tälläkin erällä valmis piippu sytytetty ja mies, isäntä salissa ja Alastalon kapteeni talossansa kaikkien katseltavana astelemassa laattiata sitä keinutuolia kohden, jolla hän kyllä oli varhemminkin päivällä istunut, mutta vain tavallinen piippu hampaissansa ja tavallisen kapteeni-isännän karahtäärissä.”

Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 11.9.2009