”Hyvinvointivaltio on poliisin paras kaveri”, sanoo poliisiylijohtaja Mikko Paatero JHL:n Motiivi -lehden haastattelussa (2/11). Sen sijaan että vetäisi virttä lainsäädännön kiristämisestä ja poliisin toimivaltuuksien lisäämisestä Paatero korostaa hyvinvointivaltion perusrakenteiden turvaamista ja etenkin nuorten hyvinvointipalvelujen riittävää resurssointia.

Hyvä Mikko Paatero! Aplodit ainakin meiltä varttuneilta naisilta, jotka 1960–1980-luvun Suomessa omaksuimme sloganin: Hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä. Silloinkin uskottiin vankkojen perusrakenteiden ja kaikille kansalaisille taattujen hyvinvointipalvelujen merkitykseen varallisuudesta riippumattoman täyden kansalaisuuden ja osallisuuden turvaajana, syrjäytymisen ehkäisijänä ja yhteiskunnan vakaan kehityksen takeena.

Ainakin me vasemmistolaiset naiset uskoimme.

Leipäjono ei ole hyvinvointipalvelu! Eikä sossun luukku!

Hyvinvointivaltio ei ole köyhäinhoitovaltio. Eikä köyhäinhoitovaltio ole hyvinvointivaltio. Tosiasia ei muuksi muutu sillä, että jopa vasemmistossa ymmärrys hyvinvointivaltion ideasta alkaa hämärtyä. Hyvinvointivaltion rakentamisesta siirryttiin 1990-luvun laman myötä sen puolustamiseen, sitten purkamiseen. Nyt näytään käännytyn jo määrätietoisen köyhäinhoitovaltion rakentamisen tielle.

Hätkähdin, kun demarikansanedustaja ja sen naisliikkeen johtohahmo Maria Guzenina esitti, että lapsilisät pitäisi ottaa pois ”rikkailta”. Ja toisen kerran, kun Jutta Urpilainen ilmaisi kannattavansa ajatusta. Kuinka tällainen esitys voi tulla vasemmistosta, vieläpä naiselta?

ILMOITUS

Hyvinvointivaltio on järjestelmä, jossa perusoikeudet ja -palvelut seuraavat kansalaisuudesta, eivät ansiotasosta. Kun tätä ei tajuta, tapahtuu juuri sitä, mitä nyt on silmät pyöreinä kauhisteltu: lapsilisät eivät olekaan jokaisen lapsen oikeus vaan perheen tuloa, joka otetaan huomioon mm. toimeentulotukea laskettaessa. Ja näin juuri kaikkein köyhimmät perheet itse asiassa menettävät lapsilisänsä. Virhe on tässä, ajattelussa, eikä sitä korjata viemällä lapsilisä niiltä, jotka eivät sitä ”tarvitse”.

Samalla logiikalla ”rikkailta” tietysti voitaisiin viedä monia muitakin hyvinvointipalveluja äitiys- ja lastenneuvoloista ja kouluruokailuista ilmaiseen peruskouluun ja julkiseen terveydenhoitoon ja vanhustenhuoltoon asti. Hehän eivät niitä rahan puolesta ”tarvitse”, voivat ostaa kaiken kaupalliselta sektoriltakin. Niin kuin nykyisin ostavatkin. Yhä enemmän meilläkin eletään kahden kerroksen elämää kuin vanhassa sääty-yhteiskunnassa.

Kun tarveharkinta lisääntyy, lisääntyy myös kontrolli ja kuurnitseminen. Se on hirveän kallista, ja kansa senkin maksaa, mutta kontrolloivaan ja erottelevaan byrokratiaan yhteiskunnalla näyttää aina olevan varaa.

Tämä on sitä köyhäinhoitovaltiopolitiikkaa, jota Suomessa harjoitetaan, vaikka poliitikot oikealta vasemmalle hokevat hyvinvointivaltiota kuin mantraa. Joka kerta, kun Jyrki Katainen televisiossa päästää sanan suustaan, minua puistaa vilu: tosiasiassa hänen ideologiansa on, että ”totta kai heikoimmista on pidettävä huolta”. Tämä tarkoittaa, että yhteiskunta pystyttää sen viimeisen turvaverkon, jottei täydestä kansalaisuudesta jo syrjäytynyt ihminen tärskähdä ihan maahan, vaan jää kitumaan juuri ja juuri hengissä. Se verkko on hämähäkin verkko.

Hyvinvointivaltio huolehtii kaikista kansalaisistaan, pitää heitä yhdenvertaisina, takaa perustavat oikeudet ja palvelut, joiden varassa ihminen voi elää ja suunnitella tulevaisuuttaan ja vielä lastensakin tulevaisuutta. Leipäjono ei ole hyvinvointipalvelu! Eikä sossun luukku! Ne ovat krooniseksi kehittyneen pahoinvoinnin oireenmukaista lääkitystä, joka ei paranna ketään eikä mitään.

Köyhäinhoitovaltiossa tuloerot kasvavat, ja köyhyys ja huono-osaisuus periytyvät. Yksityinen palveluverkosto kehittyy hyvin suurilla rahoillaan, yhteiskunnan ylläpitämä heikentyy heikentymistään. Sillä köyhäinhoitoon ei kapitalistinen yhteiskunta ikinä investoi niin paljon kuin tarve vaatisi vaan juuri sen verran kuin on aivan pakko.

Köyhäinhoitovaltion sosiaalinen rakenne on heikko, luonnollista vuorovaikutusta eri yhteiskuntaryhmien kesken ei tapahdu, ja ilmapiiri on kylmä, kitsas ja kontrolloiva. Eivät siellä köyhät kadehdi rikkaita vaan toisia köyhiä. Eniten köyhiä kadehtivat rikkaat, kadehtivat heidän kurjinta petipaikkaansa ja heidän kerjuukippoihinsa tipautettuja kolikoitakin. Eikä tätä kateutta edes hävetä; huuto kuuluu eduskunnasta asti.

Itse asiassa hyvinvointivaltiota alettiin Suomessa rakentaa heti sodan jälkeen. ”Talvisodan ihmettä” paljon suurempi ihme on minulle aina ollut jälleenrakennus, tämä valtava rauhantyö äärioloissa, sodan runtelemassa maassa, taakkana raskaat sotakorvaukset ja satojen tuhansien pakolaisten asuttaminen. Luotiin lapsilisät ja kansaneläkkeet, mittavat sosiaaliset järjestelmät, rakennettiin lastentarhoja, kouluja, koteja kiivaalla vauhdilla.

Ymmärrettiin, että ensisijaisen tärkeää oli hoitaa kuntoon kansa, rakentaa elämisen pohja kaikille. Oli luotava tulevaisuudenuskoa, luottamusta siihen, että ponnistukset tuottavat tulosta, että ajat paranevat. Nyt tässä globaalisti katsoen huippurikkaassa Suomessa ei ole varaa enää mihinkään, tulevaisuuden uskon sijaan rakennetaan uhkakuvia, lietsotaan vaille jäämisen pelkoa. Politiikka on maailman parantamista, valintoja, vaihtoehtoja, ”mahdollisen taidetta”, mutta meillä se artikuloidaan pakkona, jolle ei vaihtoehtoja ole.

Köyhäinhoitovaltiot eivät missään maailmassa ole vakaita yhteiskuntia, kun taas – kuten pohjoismaista nähdään – hyvinvointivaltio on paras yhteiskuntarauhan tae. Negatiivinen kehitys nähdään kirkkaasti tämän päivän Suomessa. Ainakin sen näemme me, joilla vielä on kontakteja yli tulorajojen, jotka tunnemme sekä hyvä- että huono-osaisia Suomen kansalaisia.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.