Jarmo Lintunen

Hyvinvointivaltion tavoitteiksi on aikoinaan esitetty muiden muassa köyhyyden poistaminen, sairauksien ja työttömyyden tai muiden kriisien aiheuttamien ongelmien kompensoiminen sekä esimerkiksi varallisuuden tasaamisen myötä hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen koheesion lisääminen.

Julkilausuttuna päämääränä on siis ollut tasata tai lievittää kapitalismin aiheuttamia ongelmia – erityisesti siitä vähiten hyötyvien kohdalla.

Jo 1800-luvun ensimmäisistä ”sosiaalipoliittisista” uudistuksista lähtien on kuitenkin esitetty, että kyse on vain kapitalismin käsikassarasta, joka todellisuudessa palvelee kapitalistien etua ja siten oikeammin alistaa työväestöä sekä etenkin ansiotonta väestönosaa.

Hyvinvointivaltioksi kutsutun järjestelmän tavoitteena on piiskata väestöä toimimaan kapitalismin porttoina.

Pitkään näytti kuitenkin kiistämättä siltä, että sosiaalipolitiikka tarjosi laajalle väestön osalle suuren hyödyn. Järjestelmä myös paransi merkittävästi koko väestön elinolosuhteita.

Sittemmin kun hyvinvointivaltion kuherrusvuodet ovat ohi, on sosiaalipolitiikan ja kapitalismin välinen kiero ja salakavala suhde piirtynyt vahvemmin esiin – juuri siten kuin sitä kritisoitiin jo yli sata vuotta sitten!

ILMOITUS

Terveyspolitiikka on vaihtunut sairauspolitiikkaan, jonka pääasiallisena tähtäimenä on pitää työkykyisenä. Sosiaalietuusjärjestelmiin on pyritty lisäämään mahdollisimman paljon ”kannustavia” mekanismeja, mikä tarkoittaa lähes yksinomaan pakotteita; toimeentulon menettämisen uhalla kiristetään yksilö työmarkkinoille. Tämä tarkoittaa usein, että ihmisiä pakotetaan myymään itseään alihinnalla ja altistetaan heidät vapaalle riistolle.

Aikaisemmin kapitalismin ja sosiaalipolitiikan suhde oli ensinnäkin piilotetumpi ja toisekseen niiden liitto palveli myös laajalti väestön etuja. Nyt kapitalismin herruus on ilmiselvää, eikä sitä edes haluta – tai ilmeisesti tarvitse – peitellä. Päinvastoin nykypäivänä tavanomainen yhteiskunta-analyysi ja tulevaisuuden suunnittelu pyörii julkean irstaasti kapitalismin etujen ympärillä.

Väestön hyvinvoinnilla tai elinoloilla ei ole arvoa sinänsä, vaan hyöty määrittyy niiden potentiaalisesti tuottaman lisäarvon kautta. Elinikä vertautuu työikään, ja lapsuus tai eläkeikä liitetään kustannuksiin. Sairastavuutta arvioidaan menetettyjen työvuosien mittarilla. Työiästä puhutaan puolestaan taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta.

Ihmiset ja heidän näkökulmansa ovat hautautuneet kauan sitten kapitalismin ja työ- sekä tehokkuusfetissien alle. Hyvinvointivaltioksi kutsutun järjestelmän tavoitteena on nykyisin tukea talouskasvua – tai lääkitä sen taantumista – ja samalla piiskata väestöä toimimaan kapitalismin porttoina erilaisin pakottein ja välistä myös näennäisin porkkanoin.

Aikaisemmin ideaaliksi on jopa julkisesti sanottu, että järjestelmän tulisi säännellä taloutta ihmisten vapauden nimissä. Nykyisin tällaisia ajatuksia kuuluu lähinnä muutaman hurahtaneen sosiaalipoliitikon suusta.

Nykyinen ”hyvinvointivaltio” sääntelee, ohjailee ja pakottaa ihmisiä pitääkseen talouden vapaana.