Lehtikuva/ Markku Ulander

Mikä universalismi

Universalismi sosiaalipolitiikassa tarkoittaa sitä, että kansalaisuus tai maassa-asuminen antaa oikeuden lukuisiin etuuksiin ja palveluihin. Niiden saaminen ja suuruus ei riipu saajan aiemmin maksamista suorituksista.

Oikeudet koskevat koko väestöä taloudellisista tarpeista ja tuloista riippumatta. Palvelut ovat periaatteessa yhtäläisesti saatavilla toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, joissa hyvinvointipoliittisia ohjelmia on kohdennettu vain vähävaraisille kansalaisille.

Lapsilisä ja peruskoulu ovat tyypillisiä universaaleja oikeuksia.

Pyrkimys universalismiin on erottanut sosiaalipolitiikan köyhäinhoidosta, jossa avustuksia on maksettu tarveharkinnan jälkeen köyhille ja samalla leimattu heidät köyhiksi.

Universalismiin kuuluu myös se, että julkinen valta rahoittaa ja tuottaa ensisijaisesti sosiaalipalvelut.

ILMOITUS

Hyvinvointivaltion tuhoajat osa 1

Hyvinvointivaltion kehittämisen aikakausi on Suomessa päättymässä, väittävät Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan tutkijat. Viime vuosikymmenellä lähes kaikki valtion rahoittama toiminta heikentyi ja tarveharkinta korostui universalismin kustannuksella.

Uutiset kertovat 1990-luvun laman laskujen langenneen maksuun. Eriarvoisuus ja suoranainen jo seuraavaan sukupolveen ulottuva köyhyys ovat nyt arkea Suomessa. Kansan Uutisten verkkolehden arkistosarja kertoo, miten hyvinvointivaltio rapautettiin ja ketkä sen tekivät.

Julkaistu Kansan Uutisissa 21.11.2000

Suomi on noussut 1990-luvun suuresta lamasta uuteen kukoistukseen. Lähes päivittäin on jokin selvitys tai tilasto kertonut yleisölle, miten Suomi on maailman kärjessä yhdessä tai toisessa asiassa, kirjoittavat sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilä ja sosiaalipolitiikan tutkija Anneli Anttonen Tampereen yliopistosta Vastapainon julkaisemassa kirjassa Suomalaista sosiaalipolitiikkaa.

He eivät liity menestyskuoroon.

– 1980-luvulla hyvinvointipolitiikkamme saattoi olla kansallinen ylpeydenaihe, mutta nyt se muistuttaa vanhaa puutaloa, jossa on paljon viehättävää, mutta vieraskin huomaa, ettei omistajalla ole vuosiin ollut rahaa eikä tahtoa pitää taloaan kunnossa.

Kirjoittajien mielestä voidaan hyvin kysyä, onko Suomi enää tyypillinen esimerkki pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Vai onko Suomi palaamassa asemaan, jossa se oli 1960- ja 1970-luvuilla?

– 1990-luvulla lähes kaikki valtion rahoittama toiminta on heikentynyt, ja kaventuneiden valtionosuuksien takia se on säteillyt myös kuntien ylläpitämiin palveluihin. Niinpä kaikinpuolinen tarveharkintaisuus on korostunut universalismin kustannuksella. Julkinen sektori on siirtynyt universalismista kohti marginaalisuutta.

Valtio vetäytyy
vastuustaan

Jos hyvinvointivaltioksi nimetty sosiaalipolitiikan aikakausi on todella päättymässä Suomessa, oli se vain lyhyt historiallinen häivähdys. Suomi saavutti hyvinvointivaltion pohjoismaisen tason vasta 1980-luvulla ja 1990-luvulla sitä jo kuopattiin.

Anneli Anttosen ja Jorma Sipilän mukaan hyvinvointivaltion aikakausi on päättymässä ainakin yhdessä merkityksessä: Kansallinen hyvinvointivaltio-ohjelma on jäänyt muiden projektien varjoon. Tietoyhteiskunta ja osaaminen ovat nyt avain kansalliseen menestykseen.

Hyvinvointivaltion tilalle on mm. viime presidentinvaaleissa nostettu hyvinvointiyhteiskunnan käsite. Se tarkoittaa, että vähemmän valtiota ja enemmän markkinoita ja järjestöjen varassa tehtävää vapaaehtoista sosiaalityötä.

Kirjoittajat eivät usko, että Suomi silti hetkessä muuttuu aivan toisenlaiseksi kuin mitä se on ollut parin viime vuosikymmenen ajan. Mutta:

– Silti ne liitokset, jotka tekivät hyvinvointivaltiosta kansallisen projektin, ovat alkaneet repeillä. Universalismin ihanteesta on osittain luovuttu, kuri ja kontrolli ovat lisääntyneet ja kansalaisten sosiaaliset oikeudet heikentyneet. Yhä useamman on tukeuduttava markkinoihin ja perheeseen. Julkisesta vallasta on tullut epäluotettava partneri.

Tuesta
kontrolliin

Anttosen ja Sipilän mukaan Suomi rakensi 1990-luvulle asti pohjoismaista hyvinvointivaltiota länsieurooppalaiseen keskitasoon verrattuna niukoin resurssein ja hyvin kohtuullisella veroasteella. Koulutuksessa ja kansanterveystyössä tapahtui selvää edistymistä. Pienten lasten päivähoito, lasten kotihoidon tuki, ikääntyneiden kotipalvelu ja opintotuki ovat edelleen kansainvälisesti korkeatasoisia.

Monet muut järjestelmät eivät sen sijaan enää vastaa pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle asetettuja odotuksia. Terveydenhuolto ei enää vastaa kansalaisten kohtuullisiin odotuksiin, sairausvakuutuksen kattavuus ja korvaavuus on osin jo heikko, toimeentulotuki ja työmarkkinatuki ovat enemmän kontrollia kuin tukea, psykiatrinen hoito on häpeätilassa ja vanhusten laitoshoidosta tulee jatkuvasti esiin vaikeasti hyväksyttäviä asioita, kirjoittajat listaavat.

– Siirtyminen universaalista kohti marginaalista sosiaalipolitiikkaa on merkinnyt kansalaisille heikkeneviä oikeuksia, epävarmuutta viranomaisten päätöksistä, syrjäytymiskokemuksia, korkeita hallintokuluja ja uusia tuloloukkuja.

Rapautumisesta
uusia paineita

Jos julkinen rahoitus riittää jatkossakin enää marginaaliin sosiaalipolitiikkaan, sillä voi olla käänteentekeviä seurauksia suomalaiseen järjestelmään.

Avainkysymykseksi tutkijat uskovat lähitulevaisuudessa nousevan sen, miten hyvin toimeentulevat kansalaiset järjestävät terveys- ja sosiaalipalvelunsa.

– Hyvin tai edes kohtuullisesti toimeentulevat ihmiset tuskin suostuvat jatkuvasti käymään syöttämässä äitiään vanhainkodissa ja riitelemään vaippojen vaihtotiheydestä tai lähettämään lapsiaan yliopistoihin, joilla ei ole varaa antaa opetusta. Silloin aletaan suosia yksityisiä palveluita, ja jos niistä maksetaan korkea hinta, vaaditaan verojen alentamista ja verovähennyksiä. Se merkitsisi lopullista hyvästijättöä julkisvaltavetoiselle sosiaalipolitiikalle.

Kirjoittajat muistuttavat, ettei perustuslaki takaa hyvinvointivaltion säilymistä. Pohjoismaista perinnettä voidaan jatkaa vain kansalaisten niin halutessa ja se edellyttää rahoituksen olennaista lisäämistä.

Mikä universalismi

Universalismi sosiaalipolitiikassa tarkoittaa sitä, että kansalaisuus tai maassa-asuminen antaa oikeuden lukuisiin etuuksiin ja palveluihin. Niiden saaminen ja suuruus ei riipu saajan aiemmin maksamista suorituksista.

Oikeudet koskevat koko väestöä taloudellisista tarpeista ja tuloista riippumatta. Palvelut ovat periaatteessa yhtäläisesti saatavilla toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, joissa hyvinvointipoliittisia ohjelmia on kohdennettu vain vähävaraisille kansalaisille.

Lapsilisä ja peruskoulu ovat tyypillisiä universaaleja oikeuksia.

Pyrkimys universalismiin on erottanut sosiaalipolitiikan köyhäinhoidosta, jossa avustuksia on maksettu tarveharkinnan jälkeen köyhille ja samalla leimattu heidät köyhiksi.

Universalismiin kuuluu myös se, että julkinen valta rahoittaa ja tuottaa ensisijaisesti sosiaalipalvelut.

Päätoimittaja Sirpa Puhakka

Hyvä lukija!

”Jokainen tilaus vahvistaa meitä tekemään parempaa journalismia, vaihtoehtoa valeuutisille ja humpuukille”, sanoo päätoimittaja Sirpa Puhakka.

Tilaa Kansan Uutiset ja edistät moniäänistä journalismia!