Howard R. Hollem

Ranskalainen sosialisti Paul Lafargue (1842–1911) vaati teoksessaan Oikeus laiskuuteen (1880), työväestöä hylkäämään rakkautensa työhön ja vaatimaan oikeuttaan laiskuuteen. Työn rakastaminen ja liiallinen työnteko on Lafarguen mukaan ihmiskunnan historian suurin virhe.

Lafarguen vaatimus oikeudesta laiskuuteen ei ole menettänyt tarpeellisuuttaan. Päinvastoin, laiskuuden ilosanomalle olisi tämän päivän oravanpyörä-Suomessa huutava tarve.

Vasemmisto-liiton uudessa poliittisessa tavoiteohjelmassa esittämä kuusituntinen työpäivä ja aloitteen avaama keskustelu työn jakamisesta on lafarguelaisittain oikeansuuntaista kehitystä.

Laiskuuden saarnamies Paul Lafargue on jälkipolvien keskuudessa yleensä tunnettu siitä, että hän nai Karl Marxin Laura-tyttären. Pari päätti myöhemmin päivänsä kaksoisitsemurhalla vanhuudenheikkouden välttämiseksi.

Tuntemattomuudestaan huolimatta Lafargue on yksi Ranskan työväenliikkeen alkuaikojen keskeisimmistä hahmoista, ja hänellä on laaja eri elämänaloja käsittelevä kirjallinen tuotanto. Lafargueta ei kuitenkaan voitane pitää yhtenä marxilaisuuden terävimmistä kynäniekoista. Hänen yhteiskunnallista ajatteluaan on kuvattu esimerkiksi termillä vulgäärimarxilaisuus. Kansa otti kuitenkin Lafarguen populistiset ja rahvaanomaiset tekstit riemulla vastaan, ja Lafarguen raflaava pamfletti Oikeus laiskuuteen on Kommunistisen manifestin jälkeen luetuin marxilainen kirjoitus.

Teoksen nimenäkin toimiva vaatimus ”oikeus laiskuuteen” on ymmärrettävä kokonaisvaltaisena tavoitteena. Vaatimus on sekä konkreettisen fyysinen että taloudellinen, mutta ennen kaikkea se on moraalinen periaate. Laiskuus tarkoittaa Lafarguelle mahdollisimman suurta vapautta fyysisestä työstä.

ILMOITUS

Moraalisena periaatteena vaatimus on antiteesi kapitalistien saarnaamalle rakkaudelle työhön, joka ei työläisille tarkoita muuta kuin orjan rakkautta kahleisiinsa. Hylkäämällä kapitalistisen työn moraalin voi ihmiskunta saavuttaa onnen ja henkisen kehityksen huipentuman. Työnhimo aiheuttaa kaiken inhimillisen kurjuuden, ja työväestö on itse syyllinen alennustilaansa omaksuessaan kapitalistisen työn moraalin ja vaatiessaan lisää työtä.

Lafargue ei tee eroa kapitalistisen palkkatyöjärjestelmän ja kommunistisen työn välille, vaan vaatimuksena on yksinkertaisesti fyysisen tuotantotyön määrän minimoiminen. Immateriaalinen työ – älylliset ponnistelut, hoivatyö ja niin sanottu tietotyö – sijoittuu Lafarguen ajattelussa laiskuuden aikaan.

Marxin vävypoikaa on joskus syytetty reformistiksi ja hänen ajatteluaan epämarxilaiseksi. Väitteet ovat osittain oikeutettuja, eikä Lafarguen ajattelua ole helppo sovittaa tieteellisen marxilaisuuden valtavirtaan. Ehkä suurimmaksi synniksi on katsottu se, ettei Lafargue elättele sosialistisen työnsankarin ihannetta, vaan vaatii kaiken fyysisen työn määrän minimoimista. Toisaalta palkkatyösuhteen kritiikki on kyllä sisällä Lafarguen ajattelussa, mutta sivuroolissa. Lafargue myös kääntää tuotannon yhteiskunnallisen suhteen päälaelleen.

Perinteisessä marxilaisuudessa materiaalinen tuotantoperusta on nähty yhteiskunnan ylätasoa, moraalia, määrittäväksi tekijäksi. Lafarguen teoriassa päinvastoin taas moraalin muutos johtaa tuotantorakenteen muutokseen.

Lafargue pyörisi haudassaan seuratessaan Euroopan vasemmiston keskusteluja sata vuotta poismenonsa jälkeen. Keskustelua hallitsee yhä Lafarguen tunnistama perverssi työnhimo. Vasemmisto vaatii yhä lisää palkkatyötä. Työn määrää vaaditaan lisättävän (vaikka keinotekoisesti) ja kaikkea työtä halutaan pitää itsessään arvokkaana.

Lafarguen logiikan mukaan koneellistumisen ja tuottavuuden kasvun olisi pitänyt johtaa lyhyeen työpäivään, tasaisempaan kulutukseen ja suurempaan vapauden tilaan. Kehitys on kuitenkin pysähtynyt ja yhä ihmiset uupuvat töissään ja turhaa työtä tehdään valtaisia määriä. Ylituotantoa puretaan luomalla keinotekoisia tarpeita mainonnan avulla. Ihmisillä on yhä enemmän tavaraa mutta vähemmän aikaa.

Vasemmisto ei ole laajassa mitassa kyennyt näkemään Lafarguen kuuluttamaa työn ja tuotannon liiallisuuden problematiikkaa, vaikka se ympäristökatastrofien aikakaudella vaikuttaa ilmeiseltä. Vasemmiston vaatimus ihmisten oikeudesta toimentuloon ja mielekkääseen työhön ja toimeliaisuuteen purkautuu yhä kuten Lafarguenkin aikana rakkautena työhön ja vaatimukseen työn määrän lisäämiseksi.

Työkeskustelu on usein myös moralistista: palkkatyö nähdään itseisarvona ja ihmisarvon mittana. Keskustelu-horisontti on jämähtänyt kapitalistisen tuotantotavan sisällä tapahtuvaan työllisyys- ja tulonjakopolitiikkaan.

Erityisesti viime vuosina on Lafarguenkin propagoima laiskuuden evankeliumi noussut marginaalista vasemmistolaisen keskustelun valtavirtaan lisääntyneen työuupumuksen, ympäristötuhojen, ylituotannon ja ihmisten kokeman merkityksettömyyden mukana.

1800-luvun ranskalainen työväenliike juhli saavuttamaansa 12-tuntista työpäivää vallankumouksellisena voittona. Lafarguelle tämä oli lähinnä naurettava kompromissi ja työväenliikkeen häväistys: vaatimuksena olisi tullut olla kolmen tunnin työpäivä. Lafarguen vaatima kolmen tunnin työaika on edelleen vasemmistolle liian suuri vaatimus. Kuitenkin Vasemmistoliiton uudessa poliittisessa tavoiteohjelmassaan esittämä kuusituntinen työpäivä ja aloitteen avaama keskustelu työn jakamisesta on lafarguelaisittain oikeansuuntaista kehitystä.

Herra Lafarguen ajattelun pihvi on se, että luopumalla kaikesta turhasta työstä (esimerkiksi turkistarhauksesta ja ylellisyystavaratuotannosta), hyödyntämällä teknologiaa ja jakamalla jäljelle jäävä tarpeellinen työ tasaisesti kaikkien kesken voidaan työaikaa lyhentää, mahdollistaa kaikille riittävät elämänedellytykset ja tasainen tulonjako sekä lisätä vapaa-aikaa ja ihmisten henkisen kehityksen mahdollisuuksia.

Nämä asiat ovat esillä 2000-luvulla yleistyneessä downshifting-keskustelussa, elämän leppoistamisen vaatimisessa. Lafargue ei omana aikanaan kyennyt huomioimaan downshiftingin perusteena käytettyä luonnon kestokyvyn rajallisuutta. Hän haaveili mahdollisimman suurista materiaalisista kulutusmahdollisuuksista mahdollisimman monille.

Myös perustulokeskustelua voidaan peilata lafarguelaisittain. Keskustelun pohjana on ajatus taatusta toimeentulosta. Siirtymä työn vaatimisesta toimeentulon vaatimiseen. Perustulovaatimus voidaankin nähdä Lafarguen vaatimana moraalin muutoksena: siirtymänä kaiken työn ihannoinnista laiskuuden arvostamiseen. Yhteiskunnan ylärakenteen – moraalin – siirtymä perustulon vaatimiseen ja sen toteutuminen voisi muuttaa yhteiskunnan tuotantorakennettakin, eli aiheuttaa siirtymän kapitalistisesta tuotantotavasta sosialistiseen yhteiskuntaan. Näin katsottuna ei perustulo ole vain sosiaalipoliittinen uudistus, vaan radikaali, yhteiskuntaa muuttava vaatimus.

Uusissa keskusteluissa työnjakamisesta, elämän leppoistamisesta ja taatusta toimeentulosta on paljon lafarguelaista henkeä. Keskustelut lähtevät ’laiskuuden’ maksimoinnista: mahdollisimman paljon vapaa-aikaa ja omaehtoista toimintaa sekä minimimäärä palkkatyötä tasaisesti jaettuna. Ja tietysti kaikki tämä toteutettuna luonnon kantokyvyn puitteissa. Vaatimusten kohteena on hyvä elämä ja taattu toimeentulo, työ on vain väline niiden saavuttamiseen.

Lafargue liikkuu yli sata vuotta vanhassa tekstissään teollisen tuotantotyön puitteissa. Lafarguen analyysi ei kykene ennustamaan tietotyön ja immateriaalisen tuotantotavan vaikutuksia työelämään, vaan vaatimukset työn vähentämiseksi koskevat vain fyysistä työtä. Lafarguen analyysi on myös osiltaan puutteellista ja yliyksinkertaistavaa vailla tieteellistä pohjaa.

Paul Lafarguen saarnaama laiskuuden ilosanoma on kaikesta naivistisuudestaan ja yksinkertaisuudestaan huolimatta edelleen perusteiltaan ajankohtaista. Ympäristöä ja ihmisiä tuhoava liikatuotanto, moralistinen suhtautuminen työhön ja vasemmistolaisen työkeskustelun ohuuden kritiikki ovat yhä, 130 vuotta Lafarguen saarnan jälkeen, ajankohtaisia.

Laiskuuden saarnamiehen sanomalle on yhä kysyntää. Lafarguen sanoin: ”Oi laiskuus, taiteiden ja kaikkien jalojen hyveiden äiti, vuodata sinä palsamia ihmiskunnan kärsimyksiin!”

Kirjoittaja opiskelee neljättä vuottaan aate- ja oppihistoriaa Oulun yliopistossa. Hän tutki opinnäytetyössään Paul Lafarguen vaatimusta oikeudesta laiskuuteen.