Kolumni/Pirjo Hämäläinen

Astapovon asemaa ei ole enää olemassa, sillä vallankumouksen jälkeen sen nimeksi tuli Lev Tolstoi. Täällä kuoli sata vuotta sitten, marraskuun kolkkona aamuna kreivi Tolstoi, kotoa karannut vanhus, anarkisti, kansainvälinen mediapersoona ja romaanikirjailija, jonka mielestä romaanit olivat roskaa.

Vähän ennen kuolemaansa Tolstoi katsahti kohti tulevaisuutta ja postitti ennustuksen Saksan keisarille ja Englannin kuninkaalle. Nopeasti tieto levisi myös eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin sanomalehtiin.

Kaikki-jumaluuden neuvostosovellus tarkoittikin kulttia, jossa Stalinin jumalainen henki levittäytyi jokaiseen soppeen.

Suomessa Tolstoin ennustuksen julkaisi toukokuussa 1913 teosofien aikakauskirja Tietäjä. Siinä vaiheessa mitään erikoista ei ollut vielä tapahtunut, mutta helmikuussa 1925, kun Ruusu-Ristin johtaja Pekka Ervast esitelmöi Tolstoista Helsingissä, kaikki oli jo selvää ja kirkasta.

Mitä Tolstoi siis sanoi? Hän aavisti vaikeita aikoja ja kuvaili, miten naisaave kulkee yli Euroopan ja miten tämän jäljissä saapuvat sodat. Vuonna 1912 syttyy palo ja seuraavana vuonna se repeää maailmanpaloksi.

Vuonna 1915 ilmaantuu mies, joka ei ole sotilas vaan sanomalehtimies. Hän tarttuu Euroopan kohtaloihin ja pitelee niitä käsissään kymmenen vuotta. Sitten alkavat kirkot romahdella, ihmiset luopuvat sokeasta uskostaan ja tilalle kohoaa panteismin temppeli.

ILMOITUS

Tolstoin ennustus osui pienistä ajoitusheitoista huolimatta kohdalleen, kuten Ervast riemastuneena totesi. Teosofit odottivat kirkollisten rakenteiden repeämistä ja panteismin voittoa ja nyt, vuonna 1925, uuden ajan portit tuntuivat olevan sepposen selällään.

Valitettavasti Ervast tulkitsi ennustuksen lopun väärin. Kommunismin aave oli lepattanut Euroopassa, sodat oli sodittu ja sanomalehtimies Lenin istunut vallassa kuolinvuoteensa 1924 saakka. Kirkoille ja parasiittipapeille oli käymässä aivan kohta huonosti, mutta panteismi ei Ervastin ajattelemassa muodossa sydämiin koskaan astunut.

Panteismin tai – Ervastin sanoin – kaikkijumaluuden neuvostosovellus tarkoittikin kulttia, jossa Stalinin jumalainen henki levittäytyi jokaiseen soppeen. Linnut liversivät Stalinin kunniaa, tuulessa aaltoileva vehnä ylisti Stalinia, pienokaiset syntyivät Stalinin nimi kosteilla huulillaan.

Tolstoi käytti temppeliä vertauskuvana, mutta myös todellinen temppelien temppeli oli 1930-luvulla kohoamassa. Moskovan ja koko Venäjän suurin katedraali räjäytettiin, jotta paikalle saataisiin puolen kilometrin korkuinen Neuvostojen palatsi ja sen huipulle satametrinen Lenin. Laskelmat menivät kuitenkin myttyyn ja tuloksena oli rakennusmonttuun upotettu maauimala.

Neuvostoliiton suosima ateismi ei ollut sinällään Tolstoista kaukana. Tolstoi rettelöi kirkon kanssa, piti Kristusta pelkkänä ihmisenä ja arvosti kaikkia väkivallattomia oppeja. Mahatma Gandhillekin hän lähetteli lämpimiä kirjeitä ja Gandhi perusti Afrikkaan Tolstoi-farmin.

Monen usko hukkui niihin kärsimyksiin, joita Tolstoi Euroopalle ennusti. Katariina Lillqvistin kuunnelmassa Uralin perhonen ompelija Annan vanhemmat olivat nimenomaan tolstoilaisia ja äidin vuorisaarnan ja teosofian kirkastama ajattelu hiljaista ja lempeää kuin syksyinen usva Pyhäjärven päällä, mutta Hennalan kasarmin jälkeen Anna ei uskonut enää mihinkään.

Jotakin samaa tapahtui myös Vilho Pentikäiselle, joka oli kansalaissotaan lähtiessään neljäntoista ja vankileirilläkin vasta viisitoistavuotias. Vilhosta tuli valkoisen Suomen painajainen: hän toteutti vallanpitäjien pimeimmät pelot ja yritti myydä maansa naapurin isännille. Hyvänä apuna tässä oli appi, Otto Wille Kuusinen.

Vilhon pikkuveli Veikko jaksoi sen sijaan luottaa suomalaiseen yhteiskuntaan. Vanhoillislestadiolaisena pappina Veikko vei talvisodan kuukausina suruviestejä Pohjois-Pohjanmaan äideille ja vaimoille ja siunasi kaatuneita kotoisiin kumpuihin. Jatkosodassa hän teki papin töitä sekä Uhtualla että Vienan kanavalla.

Veikon lapsista maineeseen nousi uskontotieteen professori Juha Pentikäinen. Juhan esikoispoika on puolestaan Mikael Pentikäinen, Helsingin Sanomien päätoimittaja ja lestadiolaisen perheperinteen jatkaja.

Varusmiesaikanaan vuonna 1923 Vilho Pentikäinen ryhtyi vakoojaksi ja toimitti sittemmin valtavat määrät salaista sotilasmateriaalia Neuvostoliiton hyödyksi ja huviksi.

Tumma ja komea Vilho oli niin uskottava, ettei häntä osannut epäillä kuin Tauno Palo. Puolustusministeriön kemian laboratoriossa myrkkyjä keitellyt Palo kiinnitti huomiota outoon upseeriin, melkein kaksoisolentoonsa, ja ihmetteli, miksi tämä otti öisin valokuvia.

Vilho käytteli näppärästi kameraa ja osallistui myös elokuvan tekoon. Hän toimi sotilasasiantuntijana Erkki Karun Meidän poikamme merellä -propagandafilmissä, siinä samassa jossa Georg Malmsten lauloi ihanaa Leila-valssia.

Meripoikaimme menestystä Vilho ei jäänyt seuraamaan. Kun filmi tuli vuonna 1933 teattereihin, Vilho oli jo Neuvostoliitossa ja pian Moskovan Lenin-koulussa, missä hänet tunnettiin Erik Larsovitsh Artina.

Vilho pääsi tärkeäksi päälliköksi: hän johti Suomen topografista osastoa ja rajavartio-osastoa. Espanjan sisällissodasta kotiuduttuaan hän avioitui Vilgelm Aleksandrovitsh Purovin nimellä Otto Willen tyttären Riikka Kuusisen kanssa.

Talvisodassa Vilho taisteli Kuusisen kansanarmeijan joukoissa ja kuulusteli kielitaitoisena suomalaisvankeja. Vilho miehitti Viroa, koulutti desantteja ja palasi Suomeen valvontakomission siivellä.

Vai palasiko? Venäjän turvallisuuspalvelun mukaan kaksoisagentti Vilho eli Vilgelm Aleksandrovitsh heitettiin kesällä 1941 tyrmään ja haudattiin seuraavana keväänä ”kolmannen asteen ravitsemushäiriön” takia.

Kaikki eivät yllätyskäänteeseen usko, sillä kyseessä saattoi olla peiteoperaatio, yhden valepersoonallisuuden hävittäminen. Jotkut näkivät Vilhon paljon myöhemmin Genevenjärven huvilalla, jotkut ovat varmoja, että Moskovassa vuonna 1967 kuollut eversti Viktor Kuznetsov oli todellisuudessa Vilho Pentikäinen.

Arvoitus on ratkaisematta ja tietoa tarjolla vain sirpaleina, mutta Leo Tolstoin karkumatkasta kiinnostuneille voin suositella Jay Parinin Viimeistä asemaa (Tammi 2008), joka ei ole amerikkalaisuudestaan huolimatta ollenkaan hupsumpi Venäjä-romaani.