Hallituksen esitys uudeksi ampuma-aselaiksi annettiin eduskunnalle jo 26.6.2009. Viime viikolla se palasi liki puolentoista vuoden valiokuntakierrokselta eduskunnan täysistunnon ensimmäiseen käsittelyyn.
Esitystä arvosteltiin rajusti jo lähetekeskustelussa ja aivan aiheesta. Valiokuntakäsittelyssä perustuslakivaliokunta poisti esityksestä vaatimuksen yhdistyksen eli ampumaseuran pakkojäsenyydestä perustuslain vastaisena. Hallintovaliokunta tyrmäsi kohdan poliisin kotiurkintaoikeudesta. Se olisi antanut poliisille oikeuden, ilman mitään rikosepäilyä, tulla kotiin tarkistamaan, kuinka aseita säilytetään. Nämä kohdat esityksestä poistettiin, mutta paljon muuta parannettavaa jäi.
Lakiesityksen lukuisten puutteiden lisäksi siitä löytyy surkuhuopaisia piirteitä. Hallituksen esityksessä ja hallintovaliokunnan mietinnössä kulkee mukana 67 b §, jossa todetaan: ”Ampuma-asekouluttajalle annettu hyväksyntä raukeaa, kun ampuma-asekouluttaja kuolee.” Tarvitseeko tällaista säätää ihan lain tasolla?
Se, että työttömillä oli mahdollisuus mennä edes metsälle, pelasti laman aikaan monta ihmishenkeä.
Seitsemän vuoden ajalta en muista toista yhtä heikosti valmisteltua hallituksen esitystä. Esimerkiksi oikeustieteen tohtori Pertti Eilavaara toteaa haastattelussaan, että jos se olisi oikeustieteellinen opinnäytetyö, sitä ei voisi hyväksyä. Eilavaara antoi asiasta eduskunnan perustuslakivaliokunnalle laajan asiantuntijalausunnon, jossa ruoti ansiokkaasti esityksen puutteita. Myös rovaniemeläinen pitkän linjan juristi ja metsämies Hannu Lukkarila kritisoi perustellusti omassa lausunnossaan hallituksen esitystä.
Aselain uudistaminen lähti liikkeelle järkyttävien kouluampumistapausten jälkeen. Mutta nyt uhkaa käydä niin, että aselain uudistamisella ostetaan vain hyvä omatunto ilman todellista puuttumista perimmäisiin syihin. Nuorten pahoinvoinnista, mielenterveysongelmista ja syrjäytymisestä puhutaan aivan liian vähän. Useana syksynä eduskunnassa on äänestetty nuorten psykiatrisen kuntoutuksen määrärahoista, vaikka sen luulisi olevan tärkeysjärjestyksessä keulilla.
Aselakiuudistus lähti liikkeelle julkisuuden paineesta ja vahvojen ennakkoasenteiden värittämänä. Sivuun jäi seikka, että nykyisen aselain mukaan kummallekaan kouluampujalle ei olisi pitänyt myöntää lupaa ensimmäiseksi aseeksi puoliautomaattipistoolille.
Ministeriössä laadittu aselupakäytäntöjen yhtenäistämisohje ohjasi lupaviranomaisen menemään ohjeen ja pykälän taakse piiloon, kun sen olisi pitänyt kannustaa käyttämään tervettä maalaisjärkeä. Mikä syy kahdella nuorella oli hankkia puoliautomaattipistooli ilman näyttöä ampumaurheiluharrastuksesta? Hirvittävä on se taakka, jonka lupaviranomaiset joutuvat kantamaan läpi elämänsä. Yksittäisten poliisimiesten sijaan vastuuta kantamaan pitäisi laittaa heikosti toiminut hallintokoneisto virheellisine toimintamalleineen.
Uusi aselaki pakottaa 15–18-vuotiaat kaksinkertaiseen lupakierrokseen ja tuplamaksuihin. Alle 18-vuotias joutuu hakemaan itselleen aseen hankkijan. Jos hakija, esimerkiksi vanhempi, ei itse metsästä, syntyy mielenkiintoinen tilanne. Nuori saa kyllä käyttää asetta itsenäisesti, mutta ei omistaa sitä. Vanhempi saa omistaa, mutta ei käyttää?
Jatkossa suurin ongelma kytkeytyy siihen, mistä löytyvät ne sadat tai tuhannet ampuma-asekouluttajat, jotka antavat luvanhakijalle todistuksen harrastuneisuudesta kahden vuoden ajalta. Ei riitä, että joku antaa todistuksen vaan siihen liittyy myös merkittävä vastuu lupakäytännön kannalta. Kysyä sopii, siirtääkö julkinen valta omaa vastuutaan yhdistysten kannettavaksi.
Mistä löytyvät aseet, jotka ovat välttämättömiä harrastuneisuuden osoittamiseksi? Antaako yhdistys todistuksen henkilölle, joka ei ole seuran jäsen? Seuraan ei ole pakko kuulua, niin kuin perustuslakivaliokunta totesi, mutta ei siihen ole pakko hyväksyäkään. Kiersikö hallintovaliokunta tällä tavoin alkuperäisen esityksen kohdan, joka oli selvästi perustuslain vastainen?
Metsästys ja ampumaurheilu ovat hienoja harrastuksia. Valitettavasti eduskunnassakin leijailee vahvana henki, jonka mukaan kaikki aseisiin liittyvä on lähtökohtaisesti pahaa. Kun työskentelin 1990-luvulla pahimman laman aikaan työvoimatoimiston johtajana Suomen vaikeimmassa työttömyyskunnassa Sallassa, näin, mitä arkielämä on. Se, että työttömillä oli mahdollisuus mennä edes metsälle, pelasti monta ihmishenkeä.