Kolumni / Pirjo Hämäläinen

Perusteellisen miettimisen jälkeen asia on nyt selvä: hölmöläisiksi ei tässä maailmassa ole pilkattu tyhmiä vaan viisaita, toisin sanoen niitä, jotka ovat olleet muita valistuneempia, nopeampia ja kekseliäämpiä. Hölmöläiset ovat asuneet rintamailla ja vanhoilla kulttuuriseuduilla. Kaukaisten korpikylien väelle kellään ei ole ollut tarvetta naureskella, mutta kaupunkien lähimaastossa edistystä on väistämättä esiintynyt ja sille on ollut pakko irvistellä.

Ketä tahansa voi nimitellä hölmöksi, höntöksi, hassuksi tai hounaksi, mutta varsinaisia Hölmölöitä Suomessa on ollut neljä. Ne ovat Espoon Bemböle, Karjalan kannaksen Muolaa, Elimäen Raussila ja Hauhon Miehoila. Hölmölöistä Bemböle sijaitsee Helsingin kupeessa, Ikean ja Jorvin sairaalan vieressä, Muolaa on Viipurista Pietariin kulkevan valtatien varressa, Raussilasta on reipas kävelymatka Anjalan kartanoon, jonka mahtavin isäntä oli kenraalikuvernööri ja ruhtinas Aleksandr Menshikov, Miehoila taas on Hämeenlinnan naapurissa.

Vaikka hölmöläiset on yhdistetty joskus hämäläisiin, vikana ei ole suinkaan hitaus vaan liiallinen ripeys.

Jotakin Hölmölöiden olemuksesta kertoo se, että kolme niistä on nykyisin kaupunkialuetta, Bemböle siis Espoota, Raussila Kouvolaa ja Miehoila Hämeenlinnaa. Muolaasta on tullut Pravdinon posjolok, jonka nettisivuilla luetellaan kyllä asianmukaisesti metrotyttö Tamara Hramova, Unto Mononen ja Sirkka Sari.

Kaikilla Hölmölöillä on reilusti ikää. Bemböle mainitaan ensimmäisissä, 1500-luvun maakirjoissa, Muolaa nousee historiaan 1300-luvulla, Raussila ja Miehoila ovat ikivanhaa, 1400-luvulla noteerattua asutusta.

Muista Espoon kylistä Bemböle on erottunut liikenteen solmukohtana, mikä on helppo uskoa, sillä nyttemmin se on jäänyt pahasti Turuntien ja Kehä III:n jalkoihin. Bembölen kestikievariin poikkesi matkalaisia, joilla oli tietoa kotimaan ja jopa ulkomaan tapahtumista, joten uutisista ja uutuuksista oltiin hyvin selvillä.

ILMOITUS

Muolaassa oli suuria lahjoitusmaahoveja, jotka toivat talonpojille kärsimysten ohella vaikutteita venäläisen yläluokan elämästä, ja venäläisperäinen savipottiteollisuus vei Muolaan ukot kaupparetkille ympäri Suomea, näkemään, kokemaan ja oppimaan. Paluukuormassa kuljetettiin lumppuja Pietariin.

Raussilassa oli jo uuden ajan alussa yli kaksikymmentä taloa eli se oli todella iso kylä, ja Raussilan asukkaita kutsuttiinkin kaupunkilaisiksi, tosin variksen kaupunkilaisiksi. Parhaat hevostuntijat tulivat Raussilasta: siellä missä kaksi Teuroisten miestä kohtasi, puhuttiin väistämättä hevosista, mutta Raussilassa riitti yksikin mies.

Roineen aaltojen huuhtoma Miehoila kuului puolestaan Hämeen kartanovyöhykkeeseen ja Niskavuoreksi tulkitun Vuolijoen kulttuurimaisemaan. Sittemmin Miehoilasta kasvoi vilkas kesänviettoalue, jossa lomailtiin taloissa ja täysihoitoloissa.

Hölmöläistarinoiden pääjuonena on ongelmien ratkaiseminen. Vaikka hölmöläiset on yhdistetty joskus hämäläisiin, vikana ei ole suinkaan hitaus vaan liiallinen ripeys. Kun idea on syntynyt, toimeen tartutaan seurauksia sen kummemmin punnitsematta.

Kaiketi tunnetuimmassa tarinassa kerrotaan pirtin valaisemisesta. Hölmöläiset kantoivat valoa säkeillä sisään ja pimeää vastaavasti ulos, kunnes Matti kehotti kylänmiehiä tekemään aukkoja seiniin. Tästä innostuneina hölmöläiset jatkoivat aukkojen hakkaamista niin kauan, että talo romahti kasaan.

Mistä tarinassa mahtaa olla kyse? Tietysti vanhoillisuudesta. Tarinan kertojien mielestä pirtit kelpasivat mainiosti kotoisen hämärinä eikä uudenaikaisista lasi-ikkunoista seurannut muuta kuin ikävyyksiä. Tarina on syrjäkyläläisten näkemys ison ja edistyksellisen kylän turhasta, jumalattomasta vouhotuksesta.

Ruispellossa uimista sietää yhtä lailla miettiä. Kun hölmöläisille tuli kävelemisestä hiki, he keksivät vilvoitella järvessä, todellisuudessa sinisten ruiskukkien seassa.

Meidän näkökulmastamme hölmöläiset olivat tietysti typeriä, mutta syrjäkyläläisten kannalta uiminen sinänsä saattoi olla uuden ajan hullutusta. Muistaako joku, että seitsemän veljestä olisivat jossakin vaiheessa uineet?

Hölmöläistarinat ovat kansainvälisiä ja Hölmölöitä kohoaa melkein jokaisessa maankolkassa. Saksalaisilla on Schilda, virolalaisilla siitä johdettu hiukan keinotekoinen Kilplala, itäkarjalaisilla Kintahankylä ja englantilaisilla Gotham, joka on kuitenkin eri asia kuin Batmanin narrikaupunki Gotham City.

Suomessa tarinat ovat Hölmölää vanhempia, sillä nimi on kirjallisuuslähtöinen, Jaakko Fredrik Lagervallin Tuhkapöperöstä (1847), August Ahlqvistin saksan kielestä kääntämästä Huvi-Kirjasta (1860) ja Zachris Topeliuksen Maamme kirjasta (1875) omaksuttu. Kansa puhui Hölmölän sijaan Hymylästä. Hyys, hyys, Hymylään, toivotettiin, kun joku ei osannut vastata riittävän moneen arvoitukseen, ja rakenneltiin aiheen ympärille veikeä kotikutoinen komedia. Hymylässä puuroa keitettiin kirveellä, puita hakattiin padalla, lehmät leipoivat turpa jauhoissa ja vaimot olivat kytkyessä navetassa, joten se oli tyypillinen nurin käännetty maailma ja sellaisena ilmiselvä varoitus vanhojen tapojen ja roolien rikkomisesta.

Mutta myös oikea Hölmölä on olemassa ja todennäköisesti sekin on nimen vakiintumista edesauttanut.

Maanmittarin apulainen Pietari Hannikainen osui 1830-luvun lopulla Ruokolahden Hölmölän kylään ja kirjoitti kokemustensa pohjalta kaksinäytöksisen ilveilyn Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään. Ilveily teki vuonna 1846 historiaa, sillä siitä tuli ensimmäinen suomenkielinen teatterikappale, joka esitettiin elävälle yleisölle.

Hölmölän asukkaat ovat kernaasti selittäneet, että kaiken takana on hölmä, malmihiekka, jota on Ahjärven pohjasta kauhottu. Tosiasiassa Hölmölässä ei olla yhtään sen hölmömpiä kuin muuallakaan Ruokolahdella, pitäjässä, joka on kuulu leijonasta, kirkonmäellä kykkivistä eukoista ja äijien maitokärreillä kärräämisen MM-kisoista.

Bembölessä hölmöläismaine on sivumennen sanoen otettu niin vakavasti, että siellä on kaiketi vieläkin Hölmölän Grilli. Tästä tai jostakin muusta syystä epätietoiset ovat kyselleet, tarkoittaako Bemböle suomeksi Hölmölää. Ei tarkoita, mutta nykyisellään hölmöläisyyden kunniakkaat perinteet ovat pitkälti Bembölen varassa.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.