Suomessa 600 000 eläkeläistä tulee toimeen alle tuhannen euron kuukausieläkkeellä. 833 000 eläkeläistä saa alle 1 200 euroa jolle seudulle asettuu köyhyysriskin raja Suomessa. Mitä iäkkäämpi eläkeläinen on, sen suurempi riski hänellä on ajautua köyhyysrajan alle, sillä yksinelävien osuus tällöin luonnollisesti kasvaa.
Kuinka tähän on ajauduttu? Vuonna 1996 käyttöönotettu taitettu indeksi on murentanut voimakkaasti eläkeläisten ostovoimaa työssäkäyviin nähden. Vuosina 1996–2009 palkat nousivat keskimäärin 67 prosenttia mutta työeläkkeet vastaavana ajanjaksona ainoastaan 33 prosenttia. Tämä erotus johtuu siitä, että työeläkkeet seuraavat ainoastaan 20-prosenttisesti yleistä ansiotason nousua. Loput 80 prosenttia työeläkkeiden kehityksestä tulee kuluttajahintojen kautta. Pitkään jatkuneen nousukauden aikana ja vakaassa taloudellisessa kehityksessä työeläkkeiden jälkeenjääneisyys ansiotuloihin nähden on ollut merkittävää.
Edellä mainitut leikkaukset tehtiin ehkä perustellusti ennätyksellisen laman jälkivuosina mutta en ymmärrä, kuinka tätä vääryyttä ei ole korjattu pitkään jatkuneen nousukauden aikana. Rahasta tämä ei ainakaan ole kiinni, sillä eläkerahastojen varallisuus on vuodesta 1996 noussut 34 miljardista eurosta 125 miljardiin euroon! Tämä on prosentuaalisesti aika lailla enemmän kuin työeläkkeiden nousu vastaavana aikana. Mikäli nykyinen taitettu indeksi korjataan palaamalla täydelliseen palkkaindeksiin, ei se veisi kuin 0,4 prosenttia enemmän eläkevarojen nykyarvosta.
Suomalainen eläkejärjestelmä luotiin aikoinaan siinä ajatuksessa, että työeläke on työuran jatkopalkkaa ja sitä tarkastellaan yleisen ansiokehityksen mukaisesti. Mielestäni tähän olisi hyvin perusteltua palata. Tämä olisi hyvin kohtuullista niiden lähes puolentoista miljoonan eläkeläisen kannalta. Tähän eläkeyhtiöillä on varaa eikä se olisi meiltä työssäkäyviltä pois. Päinvastoin pienituloisten eläkeläisten ansiotason kehityksestä huolehtiminen on tehokkaampaa elvytystä kuin miljardien kasaaminen sijoitusvaraksi eläkeyhtiöihin.