W.G. Sebaldin Saturnuksen renkaitten lukeminen on erikoinen kokemus. Luen lähes huumaantuneen mielihyvän vallassa, mutta silti tunnen, etten saa irti kuin murto-osan siitä, mitä teos sisältää. Varmaa on, että siihen on palattava.

Kokemus ei ole uusi. Niin minulle on käynyt ennenkin Sebaldia lukiessa. Sama on tapahtunut myös joidenkin muiden kirjojen parissa. Minulle ne kirjat kuuluvat kategoriaan ”kirjat jotka lukevat minua”.

On kirjoja, jotka tyhjenevät kertalukemisella ja kirjoja, jotka eivät tyhjene ollenkaan, vaikka ne lukisi kuinka moneen kertaan. Viimemainittuihin kuuluu W.G. Sebaldin suomennettu tuotanto, joka ei ole suuri. Se käsittää kolme teosta, jotka kaikki on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa: Austerlitz (2002), Vieraalla maalla (2004), Saturnuksen renkaat (2010). Kaikki on loistokkaasti suomentanut Oili Suominen.

Huolissaan on syytä olla siitä, että villi meno kustannus-kentällä lisääntyy ja käy yhä villimmäksi.

Syntyperältään saksalainen, Sveitsissä opiskellut ja Englannissa 70-luvulta lähtien professorina toiminut W.G. Sebald kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 2001. Mitään uutta ei enää tule.

Tuleekohan eurooppalaiseen kirjallisuuteen enää W.G.Sebaldin tapaista kirjailijaa: sivistynyttä, äärimmäisen humaania yleiseurooppalaista, joka liikkuu suvereenisti ajoissa ja paikoissa ja jonka teoksissa tuntuu suruna ja rikkautena maanosan traumaattisen menneisyyden paino.

ILMOITUS

Keskeisesti on kysymys juutalaisten kohtalosta, johon teosten henkilöiden kärsimys ja vieraantuminen suoremmin tai epäsuoremmin liittyvät. Mutta Sebald ei kertaa historiaa kuin jotain ohi elettyä, hänen maailmassaan aika ei ”juokse” eikä ”kulu” vaan asettuu sisäkkäin kuin Saturnuksen renkaat. Kaikki on aina läsnä.

Eikä maailma, aineellisessakaan mielessä ”edisty”, vaan rappeutuu.

Sebaldin teoksia on vaikea sijoittaa mihinkään genreen. Austerlitz on rakenteeltaan lähinnä romaani, Vieraalla maalla novellikokoelma ja Saturnuksen renkaat esseeluontoinen vaellustarina ajassa ja paikassa: Brittein saarten itäosissa ja Euroopan historiassa ja nykyisyydessä. Mutta Sebald jättää lukijan epävarmuuteen siitä, mikä on faktaa mikä fiktiota. Salaperäisyyttä lisäävät mustavalkoiset valokuvat, joista osa kertoo todellisuudesta, osa on löydöksiä, joiden ympärille tarina on sepitetty.

Voimmeko ylipäätään erottaa toden sepitetystä, faktan fiktiosta edes omasta menneisyydestämme, muistoistamme, tunteistamme?

Työhöni liittyvien tehtävien vuoksi olen viime päivinä paneutunut luetteloon, johon on listattu suunnilleen kaikki viime vuonna ilmestyneet, niin sanotut ISBN-numerolla varustetut, lähinnä kaunokirjallisuutta edustavat kirjanimekkeet. Niitä on lähes 3 000.

Niiden neljän vuoden aikana, joina olen näitä luetteloita tutkinut, kustannuskentän pirstoutuminen on reippaasti edennyt. Pienkustantajia nousee kuin sieniä sateella. On mahdoton tietää, millä periaatteella noiden kaikkien mielikuvituksellisten nimien takana toimitaan. Katharos? Salut? Muutossauna? Apali? Daada? Idiootti? I-ho?

Toinen silmiinpistävä ilmiö on omakustanteitten lisääntyminen. 3 000 nimikkeestä niitä on arvioni mukaan kymmenkunta prosenttia. Ylivoimaisesti eniten julkaistaan runoja. Kun niihin lisätään omakustannustoiminnan periaatteella julkaisutoimintaa harjoittavat painotalot ja kaikenkarvaiset nyrkkipajat, voi sanoa, että ”perinteisten” kustantajien osuus julkaistuista nimikkeistä jää hyvä jos puoleen. Ja silti nekin julkaisevat vuosi vuodelta yhtä enemmän nimikkeitä.

Kehityksestä voi olla sekä mielissään että huolissaan.

Suomalaisten innostus kirjoittamiseen on aina vain, elettävän ajan hengestä riippumatta, häkellyttävän suurta. Joka neljäs suomalainen kirjoittaa pöytälaatikkoon, arvioitiin jo kauan sitten. Määrä ei ole ainakaan vähentynyt nyt, kun teknologia antaa mahdollisuuden myös sen pöytälaatikon sisällön tekemiseen kirjaksi kohtuulliseen hintaan. Siinä mitä ei itse osaa, auttavat alalle erikoistuneet firmat. Ne tuotteistavat hengen hedelmät alusta loppuun, kunhan hinnoista sovitaan. Kustantamoja ne eivät ole; kustantamon tuntee siitä, että se kustantaa.

Huolissaan on syytä olla siitä, että villi meno kustannuskentällä lisääntyy ja käy yhä villimmäksi. Siihen ei vaikuta ainoastaan kentän pirstoutuminen vaan myös se, että isot perinteisetkään kustantamot eivät kilpailulainsäädäntöön vedoten halua sitoutua yhtenäiseen linjaan kirjailijoittensa kohtelussa. Kirjailijan asema käy yhä turvattomammaksi eikä se voi olla kirjallisuudellekaan hyväksi.

Nimikemääriä kasvatetaan myös laadun kustannuksella, sitä on turha kiistää. Isojenkin kustantamojen julkaisuohjelmilla haetaan entistä enemmän pikavoittoja, panostetaan viihteeseen, pinnalla oleviin teemoihin, mediaseksikkäisiin kirjoittajiin. Häviäjänä on vähälevikkinen laatukirjallisuus, joka tuntuu nujertuvan pikaeloisen, viihdepainotteisen bestsellertuotannon alle, vaikka sitä valtion toimesta monin tavoin tuetaan.

Miksi ihminen kirjoittaa?

W.G. Sebaldille kirjoittaminen oli paitsi mielen esteetöntä liikettä ajassa ja paikassa, myös aivan fyysistä vaellusta. Saturnuksen renkaissa hän patikoi kymmenien kilometrien taipaleita Itä-Englannin alueella Pohjanmeren rannikoilla, läpi harvaan asutun maaseudun valtavien peltomaisemien ja pitkin eroosion kuluttamaa merenrannikkoa, jossa entisistä kukoistavista kylistä saattaa olla näkyvissä enää puoliksi hiekkaan hautautunut kirkontorni.

Miksi ihminen lukee?

Ehkä kokeakseen sen hehkun, jota ihmiskunnan sivistys Sebaldin mielestä alusta asti on ollut. Kaikki on palamista ja palaminen on joka ainoan meidän valmistamamme esineen keskeinen periaate, olipa kysymys ongenkoukusta, posliinikupista tai tv-ohjelmasta. Ruumiissamme ja kaipuussammekin on hitaasti palava sydän. Hehku kiihtyy hetki hetkeltä eikä kukaan osaa sanoa, mihin se vielä voi yltyä ja milloin se hiipuu ja kuolee. Mitä enemmän valoa, sitä enemmän tulta ja sitä varmempaa tuho ja tuhka.

Kirjoittaja on joensuulainen toimittaja ja kirjailija.