Olavi Uusivirta sanoo, että hänen vasemmistolaisuutensa on intuitiivinen tuntemus.
– Olen pari vuotta puntaroinut aktiivisesti, missä määrin arvoni ovat vasemmistolaisia. Siihen oli vaikeaa ryhtyä ja olen ystävien kanssa keskustellessani huomannut, että niin on ollut muillakin. Värin tunnustamiseen on iso kynnys, oli väri mikä tahansa, hän sanoo. Hänestä on ajankohtaista kysyä, miksi näin on.
– Ei ole trendikästä olla vasemmistoliittolainen ja vielä epätrendikkäämpää on tunnustautua demariksi.
Uusivirran vasemmistolaisuuden perusta löytyy ihmiskäsityksestä.
– Siitä, onko ihminen pohjimmiltaan vahva vai heikko. Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Tosin heikkoutta on melko vaikea havaita, sillä se ilmenee pakonomaisena pyrkimyksenä olla vahva. Paljastuminen edellyttää kriisiä ja sitähän me emme halua.
– Mutta se ei tarkoita, että voi jäädä lepäämään laakereille yhteiskunnan hoidettavaksi.
Nykyvasemmistolla on paljon uudelleenarvioitavaa.
– Esimerkiksi se, miten suhtaudutaan ympäristökysymyksiin, yrittäjyyteen ja markkinatalouteen ylipäätään. Nyt tuntuu, että vasemmiston tai pelkästään Vasemmistoliiton sisällä on monissa asioissa isompi vastakkainasettelu kuin esimerkiksi hallituspuolueiden ja opposition välillä.
Hän kysyy myös, onko käsitys vasemmistolaisuudesta enää ylipäätään relevantti vai pitäisikö keksiä uusia käsitteitä.
– Kokoomuksen johtopäätös tylöväen presidentistä oli aika osuva. Vastakkainasettelun aika ei tosin ole ohi, rintamalinjat vain ovat siirtyneet työnantaja–palkansaaja-akselilta useille erisuuntaisille janoille.
– En halua lukkiutua ajatukseen että olen vasemmistolainen ja piste. Jos argumentit viittaavat siihen, että parempi maailma on saavutettavissa toisella arvomaailmalla, olen valmis hyväksymään sen.