Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla toimittaja valitteli taannoin huumorin olevan katoamassa suomalaisesta kirjallisuudesta. Humoristeiksi jutun kirjoittaja ja haastatellut kustannustoimittajat nimesivät liudan kirjailijoita Arto Paasilinnasta Kari Hotakaiseen ja Mikko Rimmiseen.
Artikkeli herätti keskustelua, jossa ihmeteltiin naisten puuttumista listoilta. Eikö nainen voi olla humoristi? Vai onko kyse siitä, etteivät miehet tunnista naisten huumoria? Vaikka kuinka halutaan välttää nais-etuliitettä, naisten ja miesten huumorissa nimittäin on eroja, on kyse sitten kirjallisuudesta, sarjakuvista tai tv-sarjasta.
Aika hyvää huumoria on antaa runokokoelmalle nimeksi Tää tojota ei lähe liikkeelle, kuten Arja Tiainen teki. Älyttömän hauskoja ovat mielestäni myös Kaarina Hazardin kolumnit, Sinikka Nopolan armottomat hämäläiskuvaukset, Rosa Liksom, Anna-Leena Härkönen ja Heli Laaksonen.
Hauskoja naisia on televisiossakin, kameran molemmin puolin. Esimerkiksi Johanna Hartikaisen käsikirjoittama ja Johanna Vuoksenmaan ohjaama Tahdon asia oli hitsin hauska, vaikka draamasarjaksi kai laskettiinkin. Hartikaisen kynästä oli myös Harvoin tarjolla –sarja.
Absolutely fabulous (Todella upeeta) ja Smack the pony (Ponille kyytiä) ovat naishuumorin englantilaisia edelläkävijöitä. Loistavia suomalaiskomedienneja ainakin Kumman kaa -naiset Heli Sutela ja Minna Koskela, Miitta Sorvali, Ritva Valkama, Ulla Tapaninen, Outi Mäenpää, Elina Knihtilä, Mari Perankoski, Pirjo Lonka, Eija Vilpas ja Riitta Havukainen…
No mikä meitä naisia sitten naurattaa? Minua esimerkiksi tämä tositarina:
Baarien nainen -sarjakuvan tekijä Johanna Tolonen istui rauhallista iltaa lahtelaisessa ravintolassa. Yhtäkkiä tuntematon ”kokoomuslaisen näköinen” mies puri Tolosta ja vaati tätä menemään kanssaan naimisiin.
Mies oli Ilman-pamfletin kirjoittaja Timo Hännikäinen. Siis se tyyppi, joka viime keväänä esiintyi joka mediassa valittamassa, etteivät naiset anna.
Miehet. Ne tekevät sen itse. Siksi tarvitaan naishuumoria.