Tuore suomennos valottaa nuoren Marxin demokratia-ajattelua
Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 3.4. 2009
Karl Marx: Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Suomentanut Jukka Heiskanen. Johdannon suomennos Vesa Oittinen. Minerva Kustannus, SoPhi-kirja 2009. 264 sivua.
Karl Marxin varhaistuotantoa voi nyt lukea suomeksi entistä enemmän. Vuonna 2005 Minerva Kustannus julkaisi SoPhi-sarjassaan Marxin väitöskirjan Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero (kirjoitettu 1840–41), ja nyt on ilmestynyt samassa sarjassa käsikirjoitus Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä (kirjoitettu 1843).
Huolellisesti toimitettu teos sisältää myös Marxin hieman myöhemmin laatiman johdannon, joka on varsinaista käsikirjoitusta kuuluisampi. Aikansa saksalaista yhteiskuntaa armottomasti ruotiva teksti sisältää muun muassa yhden eniten toistetuista Marx-sitaateista, jonka mukaan uskonto on ”kansan oopiumia”.
Sitaatin taustalla on Marxin materialistinen historiankäsitys. Hän ei pitänyt uskontokritiikkiä sinänsä pääasiana: uskontoon liittyvät illuusiot olivat hänen mukaansa enemmän seuraus aineellisen elämän kurjuudesta kuin sen syy. Melkeinpä lyyrisesti Marx kirjoittaa: ”Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.”
Saksan Marx tuntuu mieltäneen aivan erityiseksi murheenlaaksoksi. Saksan olojen hän kirjoittaa olevan ”historian tason alapuolella”, ”kaiken kritiikin alapuolella”. Marx pohtii samaan aikaan sekä paatoksella että analyyttisesti siitä, miksi Saksa ei vielä ole kypsä vallankumoukselle ja miksi siellä ei ole vastaavaa kapinahenkeä kuin Ranskassa. ”Yleistä passiivista alakuloisuutta” ja uskalluksen puutetta hän selittää niin materiaalisilla tekijöillä kuin saksalaisten kansanluonteellakin.
Demokratian
puolustaja
Itse käsikirjoituksessa on edelleen ajankohtainen – tai oikeastaan aina ajankohtainen – perusteema: valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhde. Marx antaa kansalaisyhteiskunnalle vahvemman roolin kuin monarkiaa kannattanut Hegel. Hän kirjoittaa kansalaisyhteiskunnan halusta ”työntyä joukkomitassa, jos mahdollista kokonaan, lainsäädäntövallan sisään”. Tämä on Marxin mukaan ”kansalaisyhteiskunnan pyrkimystä antaa itselleen poliittinen olemassaolo tai tehdä poliittisesta olemassaolosta todellista olemassaoloaan”.
Marxin myöhemmistä autoritaarisista seuraajista huolimatta sekä hänen oma tekstinsä että Jukka Heiskasen suomalaiseen laitokseen kirjoittama perusteellinen johdanto piirtävät kuvaa kansalaisvapauksia kannattaneesta tasavaltalaisen demokratian ystävästä.
Pitemmän päälle Marx ei toki pitänyt tasavaltalaista demokratiaa riittävänä. Korkeampi demokratia ei kuitenkaan merkinnyt hänelle sen hävittämistä, vaan laajentamista ja ylittämistä.
Marx on valtio- ja demokratiakäsityksissään velkaa Jean-Jacques Rousseaulle ja muille valistusajattelijoille. Keskeinen käsite hänellä on kansansuvereniteetti, joka asettuu osin vastakkaiseksi Hegelin valtion suvereenisuutta korostavan näkemyksen kanssa. ”… heti kun valtiojärjestys on lakannut olemasta kansan tahdon todellinen ilmentäjä, on siitä tullut pelkkä käytännöllinen illuusio”, Marx kirjoittaa.
Valtion tulevaisuus
jää avoimeksi
Heiskanen pohtii, muuttiko Marx myöhäistuotannossaan näkemystään demokratiasta käyttäessään esimerkiksi proletariaatin diktatuurin käsitettä, joka tosin ei kovin montaa kertaa hänen teksteissään esiinny. Heiskasen mukaan taustalla oli ajan verisyys, erityisesti Napoleon III:n kovaotteinen politiikka ja kapinoivien työläisten väkivaltainen nujertaminen.
Tällöinkin Marx ymmärsi diktatuurin vain olosuhteiden pakosta syntyväksi välivaiheeksi. Myös käsitteen sisältö on tulkinnanvarainen: ainakin Engels käytti sitä Pariisin kommuunin yhteydessä, jossa päätöksenteko oli kuitenkin varsin demokraattista.
Kovin perusteellisesti Marx ei poliittisen demokratian kehittämistä käsitellyt. Heiskasen mukaan tämä johtui siitä, että hän oletti kapitalismin oloissa saavutettavan demokratian jäävän suhteellisen lyhyeksi välivaiheeksi, ja uutta sosialistista yhteiskuntaa oli puolestaan vaikea suunnitella yksityiskohtaisesti etukäteen.
Yleisen käsityksen mukaan Marxin hahmottelemaan utopiaan kommunistisesta, luokattomasta yhteiskunnasta liittyi valtion kuoleentuminen. Heiskanen asettaa tämän osittain kyseenalaiseksi. Hänen mukaansa vain Engels käyttää sanontaa ”kuoleutua pois” (absterben), kun taas Marxin lausunnot ovat epävarmempia ja monitulkintaisia.
Engelsilläkään valtion häviäminen ei tarkoittanut, etteikö sen tilalle tulisi mitään muuta järjestelmää. Marx kirjoitti osuuskunnista, jotka ”kokonaisuutena järjestävät kansallisen tuotannon yhteisen suunnitelman mukaisesti”.
Edustaako
valtio kansaa?
Niin erilaista aikaa kuin 166 vuotta sitten elettiinkin, nyt suomeksi julkaistu käsikirjoitus on Marxin muiden teosten tavoin edelleen elävä. Sitä lukiessa voi pohtia vaikkapa sitä, onko valtiovalta muodollisesta edustuksellisesta demokratiasta huolimatta tänäkään päivänä “kansan tahdon todellinen ilmentäjä”. Entä miten on EU:n tai muiden ylikansallisten organisaatioiden laita?
Poliittisen eliitin ja kansalaisten enemmistön arvomaailmojen välillä on monessa asiassa suuri kuilu. Ihmisten passivoituminen on tämän päivän Suomessa ja Euroopassa uhka todelliselle demokratialle siinä missä Marxin ajan Saksassakin. Vaikka paljon edistystäkin on saavutettu, vieläkään ei kansalaisyhteiskunta ole pystynyt täydessä mitassa tunkeutumaan valtiojärjestyksen sisään.