”Kelpaisi johtajaksi mille valtiolle hyvänsä”, ylisti Lenin Edvard Gyllingiä

Viimeinen ruhtinas kertoo kiinnostavan tositarinan kovina aikoina eläneestä työväenjohtajasta.

Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 14.8. 2009.

Anna-Lisa Sahlström: Viimeinen ruhtinas. Kertomus Edvard Gyllingistä. Suomentanut Liisa Ryömä. Teos & Söderströms 2009. 302 sivua.

Filosofian tohtori, tilastotieteilijä, päätoimittaja, kansanedustaja, punakaartin esikuntapäällikkö, Karjalan kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja. Tätä kaikkea oli Edvard Gylling (1881–1938), yksi 1900-luvun alun suomalaisen työväenliikkeen merkittävimpiä hahmoja.

Lisäksi hän oli hellä puoliso ja perheenisä. Myös tämä puoli tulee vahvasti esiin Anna-Lisa Sahlströmin kirjoittamassa elämäkerrassa. Sahlström referoi ja siteeraa laajasti Gyllingin kirjeitä kihlatulleen, myöhemmälle vaimolleen Fanny Achrénille.

Gyllingin opiskellessa Berliinissä kirjeet ovat intohimoisia rakkauskirjeitä, joissa tosin loppupuolella saattaa olla poliittistakin pohdintaa. Sahlström pohtiikin, pyrkikö hän pitkillä lirputteluilla partapusuista ja kävelyretkistä uuvuttamaan mahdolliset sensorit.

ILMOITUS

Naimisiinmenon jälkeenkin Gylling joutuu eri syistä viettämään pitkiä aikoja erillään perheestä, joten kirjeitä on vaihdettu runsaasti. Dramaattisimmat kirjeensä Gylling kirjoitti kansalaissodan loppuvaiheissa valkoisten valtaamasta Viipurista, jossa hän piileskeli etsintäkuulutettuna. Kiinnijääminen olisi merkinnyt teloitusta.

Työläisten puolella
pahanakin aikana

Kansalaissodalla on kertomuksessa isohko rooli. Gylling näkee aseelliseen kapinaan ryhtymisen jo etukäteen tragediana ja ajaa sosiaalidemokraattisessa puolueessa väkivallatonta linjaa – toisin kuin hänen paras ystävänsä Jyväskylän lyseon ajoilta, Otto Wille Kuusinen. Kun puolueneuvosto äänestää vallankumouksen puolesta, Gylling eroaa puoluejohdosta. Mutta punaista hallitusta muodostettaessa hänestä tehdään raha-asiainvaltuutettu.

”Nyt te pojat olette keittäneet sellaisen sopan, ettei siitä hyvää seuraa. Mutta kun olen ollut työläisten puolella parempina aikoina, en nytkään voi jäädä pois”, hän sanoo tyytymättömänä.

Ei Gylling tietenkään sodasta vain vallankumouksellisia syytä. Sotaa edeltäneen eduskunnan viimeisen istunnon pöytäkirja loppuu hänen valkoisille vallanpitäjille osoittamiinsa sanoihin: ”Te provosoitte. Ajatte meitä kohti perikatoa ettekä edes halua neuvotella. Ette suostu neuvottelemaan nyt ettekä suostu jatkamaan huomenna, te haluatte sotaa.”

Huhtikuussa Viipuriin paennut Gylling nimitetään yleisesikuntapäälliköksi punaisen Suomen rippeille. Rooli on rauhantahtoiselle yliopistomiehelle outo.

Muiden punaisten paetessa Pietariin Gylling haluaa jäädä Viipuriin. Toisten lähtiessä hän nousee portaita ylös Viipurin linnaan ”viimeisenä ruhtinaana”. Hän haluaa neuvotella valkoisten kanssa, mutta he eivät tule piiruakaan vastaan ja valtaavat kaupungin.

Pitkän ja tuskaisen piileskelyjakson jälkeen Gylling onnistuu matkustamaan naamioituneena Helsinkiin ja sieltä turvaan Tukholmaan.

Jyrkkä ei henkilö-
palvonnalle

Suomeen ei ole paluuta, mutta Gyllingille urkenee uusi ura itärajan takana. V. I. Lenin on kirjoittanut päiväkirjaansa jo tavattuaan Gyllingin ensimmäisen kerran, että tämä kelpaisi johtajaksi mille valtiolle hyvänsä. Hän saa vastuulleen huomattavaa autonomiaa nauttivan Karjalan neuvostotasavallan.

Pitkien erilläänolovaiheiden jälkeen perhekin saa jälleen elää yhdessä Petroskoissa. Alkuvuosina myös tasavallalla menee hyviin: uusia kouluja avataan, suomenkielisten asema on hyvä, metsätalous ja kaivostoiminta kukoistaa. Kansa arvostaa ”Karjalan keisaria” johtajana, joka ”käyttäytyy kuin yksi meistä”.

”Ei ikinä”, Gylling sanoo, kun ehdotetaan Petroskoin nimen muuttamista Gyllinggradiksi Leningradin mallin mukaan.

Valoisalta näyttävä kehitys ei kuitenkaan jatku loputtomiin: Moskovan keskushallinto vastaa usein njet pienen luoteisen tasavallan pyyntöihin. Yhä suurempi osa vientituloista päätyy keskushallinnolle, Gyllingin hallinnon sananvalta vähenee ja ihmisten tyytymättömyys kasvaa.

Stalinin
vainojen uhri

Henkilökohtainen tragedia on toisen jalan amputaatio lääkärin väärän diagnoosin vuoksi. Gyllingin työtahtia se ei tunnu pahemmin haittaavan.

Kohtalokkaammat tragediat alkavat Josif Stalinin linjan kiristyessä ja vainojen alkaessa 1934. ”Valta riehuu”, kirjoittaa Sahlström. Karjalan tasavalta joutuu yhdeksi ”nationalismin vastaisen sodan” kohteeksi.

Gylling, jota Stalin oli aiemmin aktiivisesti tukenut, saa siirron Moskovaan. Muodollisesti hänellä on virka ja palkka ”kansainvälisen talouden asiantuntijana”, mutta häntä vastaan valmistellaan jo syytekirjelmää.

Kuusinenkaan ei asetu puolustamaan vanhaa ystäväänsä – ilmeisesti suojellakseen itseään. Tuskin hänen vetoomuksillaan olisi vaikutusta ollutkaan, Stalin ei ottanut ”armokirjeitä” vastaan. Gylling tuomitaan kuolemaan ”virheellisestä kansallisuuspolitiikasta” ja teloitetaan.

Esikuvaksi
nykypäiväänkin?

Sahlströmin teos on ensimmäinen kokonainen elämäkerta Edvard Gyllingistä. Mitään mullistavaa uutta tietoa siinä ei taida olla, mutta työväenjohtajan vaiheet tulevat esiin helppotajuisella ja kiinnostavalla tavalla. Kerronta on rentoa ja ilmavaa; tilanteisiin ja tuntemuksiin on helppo eläytyä.

Gylling näyttäytyy vaatimattomana ihmisjärkeen luottavana tiedemiehenä, joka osasi kuunnella kansaa. Sellaisesta asenteesta voisi olla jonkinlaiseksi esikuvaksi nykyvasemmistollekin.

Gyllingin tieteellinen toiminta ja ideologia jäävät teoksessa niukalle käsittelylle. Avoimeksi jää esimerkiksi se, missä määrin maltillisen sosialistin ajattelu mahdollisesti muuttui hänen siirtyessään neuvostokommunismin palvelukseen. Toisaalta kiihkeänä ja väkivaltaisena aikana tilanteet ja olosuhteet taisivat viedä miestä enemmän kuin ideologiat.