Minun sukupolveni ihmiset muistavat hyvin sen ajattelutavan mullistuksen, jonka Pekka Kuusi aiheutti vuonna 1961 kirjallaan 60-luvun sosiaalipolitiikka. Hän asetti kansantalouden sosiaalipoliittiseen kokonaisuuteen ja osoitti kuinka tärkeää ja taloudellisesti edullista on huolehtia kaikista – köyhistä, työkyvyttömistä ja työttömistä.
Työttömyyden hoidossa siirryttiinkin sotien jälkeiseltä lapiolinjalta rahalinjalle. Ei siis enää hoidettu ja moralisoitu työttömiä vaan otettiin kansantaloudellisesti sääntelyn kohteeksi se yhteiskunnallinen ilmiö, jota kutsuttiin työttömyydeksi.
Pitkin 1960- ja 70 -lukua rakensimme poliittisen oikeiston kiivaasta vastuksesta huolimatta Kuusen linjoittamaa sosiaalista hyvinvointivaltiota. Se oli suomalaisen teollisuusporvariston ja -pääoman nousukautta. Ja kääntäen: se oli myös teollisuustyöväestön, proletariaatin johtaman yhteiskuntataistelun kiihkeää aikaa.
Kun Suomessa on ryhdytty puhumaan työvoimapulasta, se on yleensä ennakoinut joukkotyöttömyyttä.
Taloudellisen tasapainon määrittely oli tuolloin kolmen kauppa: se oli keskuspankin (rahapolitiikka), valtiovallan (finanssipolitiikka) ja työmarkkinaosapuolien (makrotalous) politiikan yhteensovitusta. Ajanjakson talouspoliittinen perusta ordoliberalismi – uusliberalismin saksalainen haara (social market economy) – menetti kuitenkin asemansa jo 1980-luvun lopulla. Kaikilta osapuolilta suli välineet säädellä kansantaloutta.
Konsensuspolitiikalle ei kehitetty uutta talous- eikä yhteiskuntapoliittista perustaa. Niinpä taloudellisen liberalismin toinen, anglo-amerikkalainen haara, sai yliotteen: tasapaino syntyy markkinoiden kautta. Tämä on myös työantajajärjestöjen valitsema linja.
Uusi aika, uudet rintamat
Nykytilanteen kannalta Pekka Kuusen analyysissä on kaksi olennaista puutetta. Kuusi jatkoi työttömyydenhoidon perinteellistä pitkää linjaa: työttömyys on sosiaalipoliittinen kysymys. Tästä seurasi se, että raja työssä ja työttömänä olemisen välillä on rakentunut erittäin tiukaksi: työttömyyteen liittyvä tukijärjestelmä perustuu tähän jakoon ja sen tiukkaan valvontaan: olet joko työssä tai työttömänä.
Murtumia tähän on alkanut tulla vasta aivan viime vuosina ja nyt hankkeissa oleva aikuiskoulutuksen kokonaisuudistus saattaa tuoda uuden osaratkaisun: työllisyyden ja työttömyyden hoito on osa koulutuspolitiikkaa.
Toisaalta Kuusi ennakoi teollisuuspääoman ja -porvariston intressejä ja loi ajatuksellista perustaa sellaisella vastaliikkeelle, joka hyväksyi teollisen palkkatyömuodon toimintansa lähtökohdaksi.
Nyt tuo palkkatyömuoto on rapautunut ja vastassa on kansainvälinen finanssipääoma ja -porvaristo. Teollisuusproletaareista on on tulossa prekariaatteja. Työ murenee, pätkittyy ja hajoaa osiinsa: yhtä nyt toista huomenna. Finanssiporvaristo ajaa työlle uusia ehtoja: ei mitään ehtoja työnteolle. Prekaarin on oltava kirjaimellisesti aina ja kaikkialla työnantajan käytettävissä.
Globaali finanssipääoma pyrkii myös levittäytymään uusille alueille, syvemmälle luontoon (mm. DNA, NANO -teknologia) ja ’immateriaalisten’ tuotteiden ja uusien yhteisömuotojen sulkeistamiseen yksityiseen tuotantoon. Tämä levittäytyminen on avannut uuden rintaman arvonmuodostuksessa: Tieto ja yhteiskunnallinen perinne joutuvat tuotteistamisen ja yksityistämisen kohteiksi.
Kysymyksessä on uusi aidanrakentaminen. Traditiopellot ja sisältöniityt varustetaan piikkilanka-aitojen sijaan sähköaidoilla. Ja mitä helpommaksi kopiointi ja tiedon/kokemusten jakaminen käy sitä yksityiskohtaisempia säännöksiä ja kontrollivaatimuksia esitetään alan teollisuuden puolelta.
Finanssipääomien hallinnointi on nyt saanut yliotteen kansallisista talouksista. Ongelmana on, että tämä hallinnointitapa pyrkii pääsemään irti kaikista niistä ehdoista ja rajoituksista, jotka kuitenkin ovat sen elinehto: nykyiselle arvonmuodostukselle on välttämätöntä, että tehty ”elävä työ” laskeutuu jonkinmoisen aineellisen kantajan selkään. Mitä kevyempi ja helpommin kopioitavissa/jaettavissa tämä kantaja on sitä rajumman kontrollin ja piikkilangat tarvitsemme arvonkantajan kuljettamiseen rahamuodon kautta.
Kohti vertaistaloutta
Vastaliike on jo näkyvissä. On muodostumassa maailmanlaajuinen vertaistalous. Sen teknologinen ja tekninen perusta on nyt juuri synnytystuskissaan. Uuden työn välineet, uudet tuotantovälineet, ovat radikaalisti uudella tavalla hajautumassa jokaisen omaan hallintaan. Henkilökohtaisten tietokoneiden rinnalle on tulossa henkilökohtaiset yleistuotekoneet.
On avautumassa uskomattomat maailmanlaajuiset mahdollisuudet tuotannon verkottumiseen kapitalismia tuottavammalla ja kestävämmällä tavalla: hyödykkeiden vaihdon transaktio- ja yksityistämiskustannuksia voidaan radikaalista pienentää. Hyödykkeet voidaan vaihtaa ja saada käyttöön ilman kierrättämistä rahamuodon kautta.
Vertaistalous rakentaa markkinoiden sijaa verkostoja: työmarkkinoista (yhteis)työverkostoja, pääomamarkkinoista resurssiverkostoja, tavaramarkkinoista jakeluverkostoja. Tavoitteena on purkaa tavaramuotoinen kapitalistinen talous laittamalla kiertoon tavaroiden (commodities) sijaan vertaistuotteita (commons).
Vertaistalouden lähtökohtana on jokaisen kiistämätön omistusoikeus omaan elämään, omaan henkilökohtaiseen aikaan ja sen käytön määrittelyyn ja sääntelyyn. ”Jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”.
Vertaistalous on jätteetöntä taloutta. Se ottaa kunnioituksella vastaan elämänsä ainekset luonnosta ja aiempien sukupolvien työn tuloksista, muokkaa niitä kriittisesti ja saattaa ne taas uudelleen kiertoon. Jokaisen työn tulos on jonkin toisen työn alku.
2010-luvun yhteiskuntapolitiikka
Kun Suomessa on ryhdytty puhumaan työvoimapulasta, se on yleensä ennakoinut joukkotyöttömyyttä. Niin on käynyt nytkin. Tämä on toistunut melko säännöllisin väliajoin Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Ongelma on aiemmin ratkaistu markan devalvaatiolla.
Ratkaisujen seurauksena kansantalouden tasapaino on löydetty aina yhä korkeammalla työttömyysasteella. Edellisen kriisin ratkaisu 1990–luvulla vaati vielä sen, että palkkatulon osuus tuotannon arvonlisäyksestä pudotettiin historiallisen alas. Näin kansantaloudesta irrotetut rahat investoitiin suurelta osin ulkomaille.
Prekariaatin muodostuminen vaatii uuden sosiaali- ja koulutuspoliittisen, siis yhteiskuntapoliittisen kokonaisuuden jossa (palkka)työtulo, opintotulo ja perustulo muodostavat elämää kannattavan kokonaisuuden. Koko teollisuusporvariston ja ay-liikkeen taidonnäyte – työsuhdelainsäädäntö – osoittautuu kuuluvaksi jo menneeseen maailmaan.
Kysymys on viime kädessä tästä: missä määrin meillä itse kullakin on ja tulee olla käytössämme yhteisesti tuottamaamme aikaa ja resursseja – perustuloa – tehdäksemme sitä, mitä pidämme yhteisesti tärkeänä. Toisin sanoen: kun 1960-luvun sosiaalipolitiikan yksi perusajatus oli elättää työttömät yli työttömyyden, on meillä nyt yhteiskuntapoliittinen kolmoishaaste:
1) kuinka muuttaa nykyinen ”lapio/rahalinja” ”opintolinjaksi” ja opintotuloksi?
2) kuinka vahvistaa ja laajentaa perustuloa siten, että me voimme itse kunkin, harkintamme mukaan, edullisemmin ja tuottavammin, vähäisin transaktiokustannuksin ja ilman yksityistämiskustannuksia ja rahamuotoon saattamista rakentamaan vertaistuotantoa ja tuottaa (käyttö)arvoja? Kuinka siis luoda vertaistuotantolinja?
3) kuinka rakentaa sellainen päätöksentekoprosessi, jossa (palkka)työtulo, opintotulo ja perustulo saadaan verotuksellisesti ja yhteiskunnallisesti oikeudenmukaiseen tasapainoon.