Timo Koivusalon suurelokuva Täällä Pohjantähden alla kulkee horjumatta kansamme kohtaloissa 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1918. Se tarkoittaa, että draamaa täynnä oleva Väinö Linnan tarina kerrotaan ilman suuria nousuja ja laskuja. Koivusalon hieman steriilistä tulkinnasta ei välity mitään siitä raivosta, joka sai köyhän kansan nousemaan asein oman kylän herroja vastaan kaikilla pentinkulmilla noin 92 vuotta sitten.
Joiltain osin Koivusalon versio poikkeaa selvästi edukseen Edvin Laineen elokuvasta. Nyt romaanitrilogian ensimmäisestä osasta on mukana vain välttämätön pohjustus. Pääosan haukkaa tie kohti sisällissotaa, itse sota ja sen jälkiselvittelyt. Läpijuoksun tuntua on vähemmän, mutta niin on tunnettakin.
Rajaus on Timo Koivusalolta harkittu kannanotto tähän hetkeen. Leppoisana humoristina tunnettu ohjaaja-käsikirjoittaja ei vitsaile, vaan on melkein tulta ja tappuraa. Häntä raivostuttaa se, miten työltä on viety arvo. Kun ihmiseltä otetaan työ pois ja työltä on viety arvo, mukana menee myös ihmisarvo, Koivusalo sanoo.
Suomalaiset ovat tällaisia Salpakareja, miellyttämisenhaluisia ja päättämättömiä.
Kemijärvi ja kansalaissota
Näin Linnan aivan toiseen aikaan sijoittamat teemat ihmisen oikeudesta oman työnsä tuloksiin ja ihmisarvon määräytymisestä yhteiskunnallisen aseman mukaan ovat valitettavasti myös tätä päivää.
Samaa mieltä on Pohjantähteä luokkarajan kummallakin puolella näytellyt Hannu-Pekka Björkman. Elokuvassa hän on rovasti Lauri Salpakari, mutta Kom-teatterissa pari vuotta sitten Björkman esitti räätäli Halmetta.
– Silloin meillä oli käsiohjelmassa kuva lakkautetun Kemijärven tehtaan ihmisistä seisomassa aidan takana. Se ei ollut kaukana kansalaissodan aikaisista kuvista, hän vertaa.
Yhteiskunta on meitä varten
Nykyajan pentinkulmalaisten köyhälistö ei marssi punaisten lippujen kanssa vaatimaan oikeuksiaan. Se marssii hiljaisena leipäjonoihin.
– En minä ymmärrä, miksi ihmiset eivät reagoi. Ihmisten pitäisi herätä siihen, että yhteiskunta on meitä varten. Miksi me maksamme veroja, jos hoivapalvelut jätetään mieluummin kolmannelle sektorille ja vapaaehtoistyön varaan? Koivusalo puhisee.
– Kyllä me niin omituisia aikoja elämme. Ihan niin kuin olisi häpeä pitää omia puoliaan. Mutta kaikki muutkin pitävät omastaan kiinni kynsin hampain.
Koivusalo myöntää, ettei tiedä, mikä olisi vaihtoehto. Mutta kasvoton rahanvalta on silti sietämätöntä. Hän muistelee lämmöllä aikaa, jolloin suurin kunnia oli olla muiden mielestä helvetin kova työmies.
Miljardi nälkäistä, ja se hyväksytään
Elokuva onkin myös varoitus siitä, mitä saattaa olla tulossa.
– Olen miettinyt ihan maailman mittakaavassa, kuinka kauan hyväksytään miljardin ihmisen kärsivän nälkää. Jos miljardi kuudesta miljardista näkee nälkää ja on ilman puhdasta vettä, kuinka kauan he jättävät naapurinsa vesijohdon rauhaan? Minulla on sellainen olo, että jossain kohtaa pää tulee vetävän käteen, koska hengissä säilymisen vietti on paljon voimakkaampi kuin hyvät käytöstavat.
Hannu-Pekka Björkman muistelee Väinö Linnan kirjoittaneen vuonna 1967, että ihmisen vapauden määrä on suhteessa tiedon määrään, jonka hän pystyy hankkimaan. Jos historiasta otetaan opiksi, pahimmat tapahtumat eivät toistu.
– Kukaanhan ei usko edes mahdollisuuteen, että mitään tällaista tapahtuisi. Mutta ei siihen uskottu Jugoslaviassakaan eikä missään muualla, Björkman sanoo vuoteen 1918 viitaten.
Suomalaiset ovat Salpakareja
Björkman itse ei pysty samaistumaan sellaiseen vihaan, joka panisi tarttumaan aseeseen.
– Mutta ei voi sanoa, etteikö joskus suututtaisi. Kyllähän joskus ajattelee, että miksei täällä tapahdu mitään. Miksi me emme toimi niin kuin ranskalaiset? Suomalaiset eivät osaa reagoida kansalaistottelemattomuuden tiellä. Me olemme tällaisia Salpakareja, miellyttämisenhaluisia ja päättämättömiä.
Vuotta 1918 käsiteltiin viime vuonna kymmenissä julkaisuissa. Uutta tutkimusta on syntynyt viimeksi tänä syksynä.
Timo Koivusalo miettii, että kun pitkä aika on kulunut, asioita ruvetaan järkeistämään ja silloin tunne alkaa jäädä sivuun.
– Oleellisempaa kuin mikään tilastotieto on se, että jokaisen numeron takana on aina oikea ihminen, hänen kohtalonsa ja lähipiirinsä. Sitä ei saa unohtaa. Pienet ihmiset kärsivät aina, ja sitä tapahtuu tänä päivänä ympäri maailmaa. Tämä meidän on helppo unohtaa ja ulkoistaa johonkin.