Henkka Oinonen on taiteellisia taipumuksia omaava maalaistöllin poika, joka pääsee harjoittelijaksi maakuntalehteen. Eletään 1960-luvun puoliväliä. Jokikylä on Henkalle iso kaupunki.

Heikki Turunen jättää uusimmassa romaanissaan EU-herrat rauhaan, mutta talonpojan tappolinja saa totta kai julman tuomion. Omaelämänkerrallisessa teoksessa sen hoitavat vielä ihan omat Helsingin herrat, kun peltoja pannaan pakettiin.

Henkan Mullikaksi kutsuttu työpaikka on Joensuussa edelleen ilmestyvä keskustalainen Karjalan Maa. Turusen siellä työskennellessä ja vielä myöhemminkin se yritti tosissaan haastaa Karjalaisen maakunnan ykköslehden paikalta. Ei onnistunut. Romaanin tapahtumavuosina se oli kuitenkin täyden palvelun uutislehti toisin kuin nyt.

Toimittajat ovat suuria persoonia ja lehden tekeminen käsityötä.

Uutisoitavaa riittikin, koska ajan poliittinen kuohunta ulottui toimituksen sisälle ja koko ympäröivään yhteiskuntaan.

Parhaimmillaan Tulilintu on kuvatessaan vaihetta, jolloin Joensuun kaupunginteatterin johtajaksi tulee vallankumousmies Karhemaa ja syntyy kuuluisa vuoden 1971 Joensuun teatterisota. Karhemaa julistaa ensi-iltayleisöä ottamaan tuotantovälineet haltuunsa ja vaatimaan muutosta. Keskustalaisen verenperinnön jo syntymässään saanut Henkka vakuuttaa kulttuurikapakassa naapurilehden Mattijussi Roposelle olevansa pohjimmiltaan kumouksen kannalla, joskin maltillisesti. Che Guevaralta tuttu baskerikin on vinosti päässä.

ILMOITUS

Näihin muistoihin päästään vasta romaanin lopussa. Sitä ennen Henkan mieltä polttelevat isommat asiat, kuten naisenpuute ja suuri haave tulla kirjailijaksi. Kummankin pyrkimyksen tiellä on voittamattomia esteitä. Eivät mielitietyt eikä kustantaja lämpene Henkan pyrkimyksille. Kirjailijahaave alkaa elää vasta, kun hän laskeutuu taiteellisista taivaista huomaamaan, että ihan lähellä on se suuri tarina. Sen aineksia ovat muun muassa naisia puusta veistävä mies sekä kotikylää puhuttanut tapaus, jossa juoppo renki vietteli naapurin emännän.

Lehtityön kuvaus romaanissa tihkuu nostalgiaa. Toimittajat ovat suuria persoonia ja lehden tekeminen käsityötä. Printti sylkee uutisia maailmalta, kirjoituskoneet paukkuvat, filmirullia kehitetään ja lopuksi jutut ladotaan koneellisesti. Se on maailmaa, joka uuden painotekniikan myötä alkoi väistyä 1970-luvun alussa.

Maakansan kuvaaja kertoo tässä romaanissa vuolaaseen tyyliinsä erään aikakauden päättymisestä. Kylät tyhjenevät ja kerrostalot kutsuvat. Teksti on nautittavaa, mutta aiheesta johtuen viimeisin vimma jää puuttumaan. Oman nuoruuden muistelu on herkkä paikka.

Heikki Turunen: Tulilintu.
WSOY. 414 sivua.