Pertti Nisonen/WSOY

Professori Kari Enqvistille uskonnot ovat kuin psykoottisten harhakuvia.

Richard Dawkinsin ja Christopher Hitchensin voimakkaasti uskontoja kritisoivat teokset ovat viime vuosina niittäneet suosiota kristityssä maailmassa. Samaan antiuskonnollisen asiakirjallisuuden sarjaan voi laskea laskea myös suomalaisfyysikko Kari Enqvistin tuoreen teoksen Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat.

Enqvist ei julista ateismia eikä halua loukata uskovia, vaan pikemminkin vilpittömästi ihmettelee, mikä saa ihmiset uskomaan. Hän ei määrittele itseään ateistiksi vaan uskonnottomaksi.

Siinä missä ateisti todistelee, ettei Jumalaa ole olemassa, uskonnoton kokee koko kysymyksen epämielekkäänä. ”Uskonnoton ymmärtää uskontoa yhtä huonosti kuin normaalikansalaiset psykoottisten harhakuvia”, Enqvist vertaa.

Enqvist kehottaa pohtimaan, tulisiko uskonnollista kiihkoilua hillitä tah- donvastaisella lääkityksellä.

Hän tunnustaa olleensa väärässä käsitellessään aiemmissa kirjoituksissaan uskontoja oppeina, joita vastaan voisi järkiperäisesti argumentoida. Nyt hän on päätynyt määrittelemään uskonnon kimpuksi psykologisen todellisuuden viruksia, meemejä. Geenien tavoin meemit pyrkivät kaikin keinoin varmistamaan oman elinkelpoisuutensa, monistamaan itseään ja leviämään sukupolvesta toiseen.

Kaiken takana aivot

Enqvistin maailmankuva on materialistinen, ja niinpä hän näkee meemitkin viime kädessä fysiologisina, ihmisen aivotoimintaan perustuvina. Yhtä lailla hän selittää fysiologialla uskonnottomuutta: uskonnoton on ”henkilö, joka aivojensa arkkitehtuurin vuoksi ja siis sattuman ansiosta on uskontovirukselle immuuni”.

ILMOITUS

Mitään merkittävää filosofista manifestia kirja ei sisällä. Siinä ei ole juurikaan viitteitä perehtymisestä filosofisen materialismin oppeihin. Apua olisi voinut saada vaikkapa Karl Marxilta.

Marxhan näki, että kaikki henkinen on viime kädessä palautettavissa aineeseen ja sen järjestäytymiseen, mutta tunnusti silti erilaisten selitystasojen tarpeen. Paraskaan fysiikka tai biokemia ei riitä selittämään esimerkiksi ihmisten välisiä yhteiskunnallisia suhteita.

Enqvist on aiemmin vähätellyt filosofian merkitystä. Nytkin hän väittää ohimennen, että filosofia pyrkii kapuamaan fysiikan yläpuolelle. Jää avoimeksi, mitä hän tällä tarkoittaa. Filosofeja hän kehottaa kuitenkin pohtimaan esimerkiksi esittämäänsä kysymystä siitä, tulisiko uskonnollista kiihkoilua hillitä tahdonvastaisella lääkityksellä.

Silmiinpistävää on sosiaalisen ja yhteiskunnallisen näkökulman puute Enqvistin käsitellessä uskonnollista fundamentalismia ja skitsofreniaa, johon hän sen rinnastaa. Vaikka molemmat mitä ilmeisimmin ovat jäljitettävissä aivotoimintaan, ihmisen aivot eivät kehity irrallaan ympäristöstä. Yksilön sijasta tai lisäksi sairaita voivat olla ympäristö ja olosuhteet. Sama pätee myös perinteisesti ruumiillisiksi luokiteltaviin sairauksiin.

Merkityksiä ilman uskontoa

Kirjassa on runsaasti henkilökohtaisia aineksia. Enqvist kertoilee varsinkin vanhempiensa ja anoppinsa vanhenemisesta. ”Minuus on vain aivojen molekyylikonglomeraattien ilmentymää”, hän toteaa eräänlaisena päätelmänä äitinsä Alzheimirin tautia kuvailtuaan.

Enqvist arvelee, että myös tieteellisen tiedon huipulla vastaan tulee ”kosminen tyhjyys”. Vaikka hän ei usko luontoa suurempiin voimiin, hän ei väitä elämän olevan merkityksetöntä. Arkielämän pieniä iloja ei hänestä arvosteta riittävästi. Hän kehottaa tutkimaan vaikka apilan lehteä.

Fysiikan asiantuntemus tulee esiin lähinnä Enqvistin kuvaillessa Japaniin pudotettuja atomipommeja. Hän ei suhtaudu ihmiskunnan kehitykseen järin optimisesti, vaan arvelee kynnyksen ydinaseiden käyttöön taas madaltuvan. Hän tunnustautuu ”lievän pasifistiseksi”, mutta ei juuri nostata intoa rauhan ja paremman maailman puolesta toimimiseen.

Marxin ohella Enqvistille olisi voinut olla apua myös Immanuel Kantista. Kantin mukaan meidän on toimittava ikään kuin meillä olisi vapaa tahto, vaikka niin ei todellisuudessa olisikaan. Luonnontieteisiin perustuvaa determinismiä edustava Enqvist tuntuu esittävän jotain samansuuntaista, mutta haparoiden.

Vapaan tahdon oletuksesta seuraisi myös maailmanparantamisen mahdollisuus ja velvollisuus.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat.
205 sivua. WSOY 2009.