Olen ollut koko elämäni luokaton, kastiton tai muuten totaalisesti marginaalissa. Niinpä olenkin alustavasti innoissani puheista, joiden mukaan luokkayhteiskunta olisi palaamassa.

Josko minullekin löytyisi oma yhteiskuntaluokka. Keskiluokkaan joutuminen nimittäin on aina tuntunut pahimmalta painajaiselta, mitä olen voinut kuvitella.

Lapsuuteni feodaaliolot johtivat siihen, että kuulin isän aina silloin tällöin mutisevan: ”Tässähän tulee ihan vallankumouksellisia ajatuksia.” Siihen valitettavasti kutistui perheemme vastarinta.

2000-luvulle tultaessa olinkin sitten jo marginaalin marginaalissa.

Mitään sukupolvikapinaahan 60-luvulla syntyneellä ikäluokalla ei ollut. Tai olihan jokin sellainen haalea oman viitekehyksen harominen, jossa erot etsittiin sillä, kuuluiko Tampereen yöelämässä nahkatakkisiin vasemmistopunkkareihin vai pikkutakkisiin porvaripunkkareihin.

Valmistuin yliopistosta – ei minnekään. Lama-Suomeen, jossa oli auki kokonaista kaksi toimittajan vakituista työpaikkaa. Molempiin valittiin joku muu kuin minä.

ILMOITUS

Olin kuitenkin koko 90-luvun ajan postmodernin lumoissa. En kiinnittynyt mihinkään. Kaikkein vähiten sellaisiin keskiluokan karkeloihin, kuten tavallinen työpaikka, kotiseutu tai oikeansävyiset kylpypyyhkeet vessan naulassa.

2000-luvulle tultaessa olinkin sitten jo marginaalin marginaalissa – maahanmuuttaja – ja vammaisperheen elättäjä. Nomadi, jonka lähipiiri koostui toisista nomadeista. Jos jokin kaunokirjallinen teos pitäisi valita kuvaamaan perheeni 2000-luvun alun sosioekonomista piiriä Kuopion Riistavedellä, se olisi Ljudmila Ulitskajan Hauskat hautajaiset.

Vihreästä Langasta luin, että kaltaisilleni on keksitty termi. Se on prekaari. Jo heti ensilukemalta termi kuulosti voimaannuttavalta.

Nyt syytänkin vihreitä prekaari-käsitteen hylkäämisestä. Termi tuli tänne yläsavolaisten tietoisuuteen nimenomaan sieltä suunnalta. Valitettavasti hyviksi tyypeiksi, prekaareiksi, luulemani vihreät ovat sittemmin pukeneet ylleen merkkipuvun ja vaihtavat silmälaseja kravatin tai sukkahousujen sävyn mukaan.

Heistä on tullut uskottavia.

Ennen kuin kuulin sanasta prekaari, koetin tunnustella ympäristöltäni, miltä kuulostaisi, jos kutsuisin itseäni uusköyhäksi tai uusalaluokan jäseneksi. Ei reaktiota tai jos jokin kuulijassa liikahtikin, se oli epämääräinen sääli. Tiedättehän, looserius, sehän voi vaikka tarttua, jos vaikkapa vasemmisto alkaisi samaistaa itseään köyhiin.

Sana prekaari oli toista. Se ainakin herättää reaktion. Menin mainitsemaan sanan prekaari Helsingissä kulttuuritalolla Vapaus valita toisin -foorumilla viime kesänä ja sain heti niskaani marimekkopaitaisen 60-luvun setäihmisen, joka etusormi pystyssä jemensi minulle: ”Miksi sinulle ei kelpaa sana pätkätyöläinen?”

Ei kelpaa, sillä me uusvasemmiston etsijät koetamme tunnistaa ensin itsemme ja sitten toisemme tämän kielletyn p-sanan avulla.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja Lapinlahdelta.