Anelma Järvenpää-Summanen: Tahtoihmisiä. Karisto 2009. 125 sivua.
Mitä tuleekaan lukijan mieleen novelleista, jotka käsittelevät sekä monimutkaisia että pinnallisia ihmissuhteita, nöyryyttämistä, alistamista, luopumista, epäilyä, vääränlaisia miehenmalleja mitään moralisoimatta tai estetisoimatta? Eikö tuollaisten asioiden kertominen tänä itsekkyyden, omahyväisyyden ja mediaseksikkyyden, aikana ole kirjailijalta henkistä itsemurhaa? Ettei tähän olemisen sietämättömän keveyden maailmaan alistukaan, vaan käy siihen käsiksi, sauvoo vastavirtaan?
Käsiksi käyminen vaatii suunnatonta rohkeutta ja mielenlujuutta, korkeaa moraalia ja henkistä vahvuutta. Kun lukee kirjailija Anelma Järvenpää-Summasen tuoreen novellikokoelman Tahtoihmisiä, ymmärtää, että tämä kirjailija on tajunnut sisäistyneesti ja valaistuneesti kirjailijantehtävänsä uskollisuuden mitan: käydä empimättä käsiksi elämän semmoisiin kipupisteisiin, jotka paranevat, vain kun joku ne osoittaa. Anton Tšehov kirjoitti asiasta näin:
”Silloin muuttuu ihminen paremmaksi, kun te näytätte, hänelle, millainen hän on” (Muistikirja, suomentanut Martti Anhava).
Kirjailija Anelma Järvenpää-Summanen ei toki ole kirjailijana mikään vasta-alkaja. Hänen uransa alkoi jo 1977 esikoisromaanilla Itkevä nukke. Hän on kirjoittanut romaanien lisäksi novelleja ja runoja sekä toimittanut erilaisia runo- ja aforismikokoelmia. Anita Aure -nimellä hän on kirjoittanut neljä romaania.
Kyseessä on siis kovin tuottelias kirjailija, joka on mielestäni tällä hetkellä parhaimmissa kirjallisissa voimissaan, elämän ymmärtäjä, ymmärryksen tulkki. On kysyttävä, vastausta kaivaten, miksei juuri tällainen ihmiselämän ja ihmissuhteiden ilmiöitä hyvin herkästi ja viiltäen kuvaava kirjailija ole saanut sellaista arvostusta ja asemaa kuin hänen tuotantonsa edellyttäisi? Vai sisältyykö kysymykseeni vastaus: juuri siksi.
Mitä syvemmälle kirjailija porautuu elämään tulkitakseen, kirjoittaakseen elämän monimutkaisuudesta tai sitten kuten Bo Carpelan luonnehtii edesmenneen akateemikon Paavo Haavikon runoutta ”vaikeaksi yksinkertaisuudeksi”, sitä vähemmän hänen tuotantoaan käsitellään ja arvostetaan. Mutta Anelma Järvenpää-Summanen osoittaa mitä suurinta uskollisuutta, kunnioitusta ja rohkeutta yhtäältä kirjailijantehtävälleen ja toisaalta – lukijalle eli kokijalle.
Anelma Järvenpää-Summasen tapa kirjoittaa on hyvin avoin ja suora. Novellikokoelmassa Tahtoihmisiä on ajateltuja lauseita, jotka itsenäisinäkin, tekstin ulkopuolella, ovat kuin mietelmiä eli ovat aforistisia. Lauseet eivät jätä lukijaa ”enpä tiedä”-ajattelun varaan, vaan ne ovat latautuneita ja vastaansanomattoman hyvin, tiiviisti kirjoitettua tekstiä.
Anelma Järvenpää-Summasen novellit eivät ole laveaa epiikkaa käsitteen traditionaalisessa mielessä. Modernia epiikkaa ne kyllä ovat, sillä kirjailija on ymmärtänyt oikealla tavalla nykyajan filmillisyyden: miten liittää nopeasti virtaavan elämän peräkkäisiä kohtauksia tiiviiksi tarinaksi. Voi ajatella, että kirjailija tuntee hyvin, mikä merkitys hänen käyttämällään mainiolla kirjallisella montaasilla.lukijaan on.
Kirjailija on tässäkin katsannossa hyvin perillä ihmisten sisäisestä halusta ja tavasta kokea ja lukea muuta kuin viihdettä. Anelma Järvenpää-Summanen ei mene novelleissaan sisällön yli kepeästi siitä, missä aita on matalin, vaan siitä, missä henkilöt ovat lähes mahdottomien tapahtumien edessä. Kirjailija teksti vie lukijan mennessään, avaa silmät näkemään, mielen kokemaan, millaisia ovatkaan elämän kudokset.
Novellia Pankinjohtaja Tiikkasen ikävä aamu voisivat hyvin lukea kaikenlaiset kasvattajat niin kotona kuin kouluissa. Vaikka tuohonkin novelliin sisältyy elämän dramatiikkaa ja tragiikkaa, kirjailija ei asetu tuomariksi, vaan antaa tapahtumien ja ihmisten toiminnan kertoa.
Eikä novellissa Kosto ihminen itse kosta, vaan elämä on julmalla tavalla looginen.
– Tässä se oli, heidän liittonsa haljennut ruukku, sisältö levällään ties missä.
Kymmenosainen novelli Sormus palauttaa muistot 1950-60-luvuille ilman nostalgian häivääkään osoittaen kirjailijan henkistä suuruutta, sivistyneisyyttä mennyttä unohtamatta. Nostalgian saa lukija itse määritellä itsessään, muistoissaan. Keino on hyvin ja älykkäästi valittu ja siksi tekee menneestä luettavan ja vahvan.
Kokoelman viimeinen, Onni, on surumielisen kaunis, ei vastenmielisesti eikä äitelästi, vaan kaikkine ihmisen olemisen ulottuvuuksineen. Taustalle nousee kirjailijan hyvin kauniisti ja herkästi kertoma elokuinen iltahämy, jossa on vastaansanomaton venäläisen kirjallisuuden kaihomieli, hyvästijättö samaan tapaan kuin Pentti Saarikosken Hämärän tansseissa:
– läksin kuleksimaan, illansuussa, kun suru soimasi minua…
Anelma Järvenpää-Summasen novellikokoelman ihmisissä on tahtoa ja voimaa, myös sellaista, joka väärinkäytettynä on ihmisyyden vastaista, epäinhimillistä, säälimätöntä, tunnotonta. Kirjailijan kokoelmaa lukiessaan tuntee novellien henkilöitä kohtaan inhimillistä myötätuntoa, koska monen henkilön raadollisuus näyttäytyy asiayhteydessään ymmärrettävältä.
Tällaisen kokoelman kirjoittaminen on mahdollista vain silloin, kun kirjailija itse, Anelma Järvenpää-Summanen, on sisäistänyt tehtävänsä kuvata ihmisiä ja elämää kunnioittaen ja ymmärtäen. Sehän on kuin Krzystof Kieslowskin tai Aki Kaurismäen elokuvista!
Tällainen novellikokoelma, Tahtoihmisiä, on minusta korkean tason kirjallinen työ ja ansaitsee sen mukaisen kohtelun: tulla luetuksi ja kaikin tavoin huomatuksi.
Itselleni kokoelma oli henkeäsalpaava, mukanaan vienyt elämys monien vuosien proosan lukemistauon jälkeen. Mutta kannatti odottaa, luottamus proosaamme palautunee…