Pirjo Hämäläinen

Ihmisten elämäntarinoiden lukeminen vaarantaa terveyden. Tupakkavalistajien pihdeissä ja kieltolain ilmapiirissä vannoutuneinkin nikotinisti on alkanut arkailla tekemisiään, mutta kummasti jumalanpelko hälvenee kun lukee, miten tupakkaan ovat suhtautuneet Suomen kantavimmat kulttuuripersoonat.

Merete Mazzarellan kirjepohjaisesta esseestä paljastuu, että kahdeksankymmentä täyttäneen Zacharias Topeliuksen viimeisiä huolia kuolinvuoteella oli kahdentuhannen savukehylsyn tilaaminen. Eeva Joenpelto taas, näin kertoo Tiina Mahlamäki, ryhtyi tupakoimaan sota-aikana ja jatkoi sitä topeliaaniseen ikään. Kun Joenpellon syntymäpäiviä vietettiin Savoyssa, pöydässä ei saanut enää polttaa, joten kahdeksankymppinen sankaritar notkui vessassa ja tumppaili sätkiään lavuaariin.

Mika Waltaria on vaikea kuvitella ilman suupielestä törröttävää savuketta. Waltari tupakoi herkeämättä ja seurauksena oli, kuinkas muuten, keuhkosyöpä. Panu Rajalan mukaan Waltari ei silti säikähtänyt vaan pisti pian leikkauksesta toivuttuaan tupakan palamaan. Tämä ei ollut viisasta: syöpä uusiutui ja vei hänet mennessään. Yli seitsemänkymmentävuotiaaksi Waltarikin toki eli.

Outoa kyllä, Mariannella oli käsilaukussaan pistooli ja yhtäkkiä hän kajautti kuuluvalla äänellä: ”Jospa minä ampuisin Stalinin”.

Se tupakasta, joka näyttää alituiseen pyörivän mielessä. Varsinainen tarkoitukseni on kuitenkin puhua muista inhimillisistä hullutuksista ja erityisesti yhdestä kulttuurisuvusta, Thesleffeistä, joiden ansioitunut edustaja taidemaalari ja -graafikko Ellen on taas ensi kesänä Retretin naisnäyttelyssä mukana.

Ellen Thesleffistä on kirjoitettu paljon, mutta hänen omaperäiseen sukulaispiiriinsä taidehistorioitsijat eivät ole kajonneet. Asiasta kiinnostuneet voivat saada valaistusta Marianne Thesleffin riemastuttavan juoruilevasta muistelmateoksesta Ihana elämä ja eräistä kansanrunousmies Pekka Laaksosen artikkeleista. Jotakin pystyn ehkä minäkin kertomaan.

ILMOITUS

Thesleffit hallitsivat Viipurin seudun hoveja. He olivat kansainvälistä, ympäristöstään irrallista yläluokkaa, jolla oli vaikeuksia määritellä identiteettiään. Kun kaikki muut ihmiset tuntuivat jotenkin halpasyntyisiltä, Thesleffit alkoivat lisääntyä keskenään. Serkut naivat sukupolvesta toiseen serkkuja, joten lopulta Thesleffit olivat oma monenlaisiin tempauksiin valmis rotunsa.

Esi-isä, kenraali Alexander Amatus Thesleff sai kuuluisuutta Napoleonin ampujana. Alexander Amatus oli läsnä Tilsitin, nykyisen Sovetskin, rauhanneuvotteluissa eikä pitänyt lainkaan siitä tavasta, jolla Napoleon ihailtuun Aleksanteri I:een suhtautui. ”Minä ammun tuon niljakkeen”, Alexander Amatus päätti, mutta selväjärkisemmät kumppanit ehtivät väliin.

Suomen sotaa juhlittaessa on yleensä unohdettu, että huomattava osa kansaa taisteli Venäjän puolella, näin myös viipurilainen Alexander Amatus. Myöhemmin hän oli virkaatekevä kenraalikuvernööri, yliopiston varakansleri ja mitä ikinä. Ruotsin kieli suomesta puhumattakaan oli Alexander Amatukselle hankalaa ja kerran vankilaa tarkastaessaan hän lausahti: ”Hyvät ystävät” ja lisäsi sitten kiireesti ”ja varkaat”.

Suurmiesten ampuminen kulki suvussa. Marianne Thesleff, epäsovinnainen ja hullunrohkea seurapiiridaami, oli 1930-luvulla katsomassa Punaisen torin paraatia ja istui diplomaattien joukossa Lenin-mausoleumin katolla, pienen matkan päässä Stalinista. Outoa kyllä, Mariannella oli käsilaukussaan pistooli ja yhtäkkiä hän kajautti kuuluvalla äänellä: ”Jospa minä ampuisin Stalinin”.

Arthur Thesleff harrasti keräämistä: kasveja, sieniä, hyönteisiä, pyhimyksenkuvia, postimerkkejä, romanikielen sanoja. Luontoretkillään Arthur tutustui Karjalan romaneihin ja kirjasi muistiin näiden sanelemia ilmaisuja. Arthur oli ikionnellinen, kun romanit raottivat näin auliisti salaisuuksiaan, eikä ollut millään tajuta, että kaikki oli huiputusta.

Pitkän ajan kuluttua muuan löysäkielinen romanimies paljasti karvaan totuuden, mutta Arthur ei lannistunut vaan jatkoi tutkimuksiaan ja kolusi romanien asuinsijat aina Egyptiä ja Uralia myöten. Vuonna 1901 Arthur julkaisi romanikielen sanakirjan, saavutti kansainvälisen maineen ja kulki loppuikänsä mustalaisparonin nimellä.

Arthurin suurhanke, romanikulttuurin maailmaninstituutti, johon olisi kerätty kaikki olemassa oleva tieto, ei koskaan toteutunut. Colonia Finlandesaan, argentiinalaiseen siirtokuntaan, hän ei liioin kotiutunut, vaikka innostui Konni Zilliacuksen ja Axel Lillen ajatuksesta viedä asevelvollisuutta karttelevat nuorukaiset kauas maanpakoon.

Viimeisessä valokuvassa Arthur pitelee sormiensa välissä paperossia, mutta se ei suinkaan ollut hänen kuolinsyynsä. Thesleffeille syöpään nääntyminen olisi ollut liian banaalia, joten Arthurkin päätti päivänsä nielaisemalla myrkkyä, jota hän säilytti sinettisormuksessa. Ennen kuolemaansa Arthur lähetteli kirjeitä, joihin hän merkitsi osoitteekseen Haga 0725. Se tarkoitti hautapaikkaa tukholmalaisessa kalmistossa.

Ellen Thesleffin kasvonpiirteissä oli suvulle tyypillistä raskautta, mutta luonteessa suvulle vierasta tasapainoisuutta. Vuosien mittaan Ellenin maine on vain paisumistaan paisunut, mistä on erinomaisena osoituksena se, että kuopiolaisetkin ovat ristineet mahtavan Pölhön siltansa Ellen Thesleffin sillaksi.

Retretin näyttelyssä julkistetaan Naiset taiteen rajoilla -kirja, tekijänään Helsingin yliopistossa professorina työskennellyt Riitta Konttinen. Vaikka Konttisen uutteruutta on pakko kehua, hänen monopolinsa tuntuu myös hiukan pelottavalta. Kun Konttinen on kirjoittanut kirjan miltei jokaisesta Suomen 1800-luvulla syntyneestä naistaiteilijasta, hän on saavuttanut samankaltaisen aseman kuin parjattu Onni Okkonen.

Elämäkerta on aina tulkintaa ja tekijän persoona vaikuttaa väistämättä siihen, miten asiat esitetään. Kilttinä ja kunniallisena ihmisenä Konttinen näkee helpommin naistaiteilijoiden keskiluokkaiset hyveet kuin näitä imevät intohimot ja pimeät pohjavirrat, joten tuloksena on ollut jono kirjoja, jotka eivät taatusti loukkaa ketään. Mutta hyvä Ellenille. Ehkäpä hänenkin pintansa alla piili thesleffiläistä outoutta, joka on vain jäänyt pimentoon.