Jarmo Lintunen

Työelämän kuva Suomessa on rajusti muuttunut. Reilusti yli puolet uusista alkavista työsuhteista on muita kuin jatkuvia kokoaikaisia työsuhteita. Pätkä- ja silpputyön tekijöistä eli prekariaatista on tullut yhteiskunnan työelämän arkipäivää.

Valitettavasti, sanovat monet. Sillä siihen arkeen kuuluu usein huonosti palkattua työtä ja surkeita työoloja. Säännöllisen epäsäännöllinen työ tuottaa sosiaalista ja taloudellista turvattomuutta – rankimmillaan se tuottaa työssäkäyviä varavaraisia.

Pätkittäisen työn suuri ongelma on työn väliin jäävät työttömyysjaksot: sosiaaliturvajärjestelmämme ei pysty turvaamaan pätkätyöntekijöiden toimeentuloa.

Prekariaatissa naisilla on erityisen suuri osuus. Valtaosa pätkä- ja silpputyötä tekevistä on palvelu- ja hoivasektorilla työskenteleviä naisia.

Pätkätyöläinen joutuu taistelemaan epävarmuuden, toivon ja pelon välimaastossa. Kun ei tiedä riittääkö toimeentulo, työ, ei tiedä myöskään tulevasta. Kilpailu toimeentulosta vie työkulttuuria epämielekkääksi. Töihin tullaan sairaanakin, työlle annetaan kaikki mahdollinen koska siitä on taisteltava, pidettävä kiinni. Talouden ylivalta on taittanut solidaarisuudelta selän. Työvoiman dynaamisuus on alistettu yrityksen ehdoille, solidaarisuus on kadonnut talouden ylivallan edessä.

ILMOITUS

Tilaisuus tekee myös kehnon työnantajan. Huonot työehdot muuttuvat normaaliksi käytännöksi, kun taloudellinen tilanne ja työelämän muutos antaa silple tuen: prekariaatin muodostumisessa on kyse myös työnantajapuolen vastuusta ja moraalista. Siksi ammattiyhdistysliikettä on jo pitkään huudettu apuun.

Ammattiyhdistysliikkeellä on edessä todellinen kasvojenpesu, mikäli se haluaa edelleen toimia perinteisen missionsa, palkansaajien etujen ajajana. Ay-liike on pitkään keskittynyt lähinnä vakinaisten, kokoaikaisten työpaikkojen edistämiseen ja pätkätyön käytön sääntelyyn. Tärkeä tehtävä sinänsä, muttei enää riittävä tavoite.

Ay-liike on pätkä- ja silpputyöhön jo puuttunutkin, mutta perin maltillisesti, barrikadeille nousematta. Se on ajanut mm. pätkätyöntekijöiden työttömyysturvan parantamista, palkkaverotuksen keventämistä pienituloisilta ja osittaisen hoitorahan korottamista.

SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly määrittelee ay-liikettä ”puolustukselliseksi, turvallisuus- ja uudistusliikkeeksi.” Se ei pätkätyöläisen korvissa kuulosta kovin houkuttelevalta: prekariaatin edunvalvonta vaatii rajumpaa radikaalisuutta, uutta ajattelua ay-liikkeeltä.

On puututtava perustoimeentulon tasoihin niin työttömyysturvassa kuin muussakin sosiaaliturvassa. Perusturvaa on uudistettava niin että sillä elää, siis pystyy maksamaan asuntonsa vuokran, ostamaan ruokaa ja vaatteita.

Perusturvan ja ansiosidonnaisen turvan kytkökset on muutettava siten, ettei keneltäkään oteta mitään pois vaan minimisäännöksiin tulee lisää. Ay-liike ja poliittinen vasemmisto (vas. ja sd) ovat antaneet porvareille hyvän aseen kun hyvinä aikoina ei huolehdittu Tupoissa minimiturvasta. Ne tehtiin omien kannattajien kustannuksella näkemättä mitä on tulossa.

En ihmettele, miksi eläkeläiset ja työttömät eivät äänestä: Heillä ei ole, eikä ole ollut edunvalvojia, oppositiosta niitä asioita ei viedä läpi. Sata-komiteankin työn odotukset ovat nollasummapeliä, lisää rahaa ei tipu. Kaikki muutokset edun korotuksissa on jostakin muusta edusta pois. Tällöin nähdään kenen lauluja lauletaan ammattiyhdistysliikkeen johdossa, kun kolmikanta siunaa hallituksen esitykset?

Uudistuksia on jaksettava ajaa voimakkaasti. Ansiosidonnaista työttömyysturvaa on parannettava niin, että sen piiriin pääsisi nykyistä helpommin. Soviteltua päivärahaa on laajennettava prekariaattia tukevaksi, paremman toimeentulon turvaksi.

Ay-liikkeen saavutukset palkansaajien edunvalvonnassa ovat kiistattomia. Ajat ovat vaan muuttuneet. Edunvalvojien on vastattava uusiin haasteisiin. Uutta solidaarisuutta on ryhdyttävä rakentamaan. Helpottaisikohan ay-liikkeen taistelua jos prekariaatti miellettäisiin yhteiskuntaluokaksi?