SÄRKYNEET SYLEILYT (Los abrazos rotos, Espanja 2009). Ohjaus ja käsikirjoitus: Pedro Almodovar. Kuvaus: Rodrigo Prieto. Musiikki: Alberto Iglesias. Pääosissa: Penelope Cruz (Lena), Lluis Homar (Mateo Blanco / Harry Caine), Ruben Ochandiano (Ray X), Jose Luis Gomez (Ernesto Martel). (Ensi-ilta 14/8)
Pedro Almodovarin uutuus on jokseenkin odotetun kaltainen elokuva hänen tekemäkseen. Lajityypillisesti Särkyneet syleilyt on vivahteikas mosaiikki, sujuva yhdistelmä rakkausmelodraamaa, jännitystä ja draamakomediaa, mukana on myös kaikuja film noirille tyypillisestä kohtalonomaisuudesta.
Särkyneet syleilyt jatkaa osittain edellisen Almodovar-filmin Volver (2006) linjoilla kuvatessaan perhesuhteita ja niihin liittyviä salaisuuksia. Painostava menneisyys ja siitä puhdistuminen on keskeinen teema, joten tarina nähdään paljolti takautumina.
Ihmissuhteiden kelailun ohessa tarina kuvaa itse elokuvan tekemisen maailmaa. Keski-ikäinen miespäähenkilö Harry Caine (”hurricane”) on entinen elokuvaohjaaja ja nykyinen sokeutunut käsikirjoittaja.
Työvierailulle Harryn (ent. Mateo) luokse saapuva nuori mies Ray X käynnistää menneiden kelailun, jossa riittää värikylläisiä, dramaattisia ja traagisia käänteitä intohimoisen seksin ja rakkauden pyörteissä. Avainhenkilöitä Mateon lisäksi ovat äveriäs teollisuuspamppu ja hänen nuori vaimonsa, entinen sihteeri.
Henkilöhahmoissa on särmää, mutta jo pääroolien näyttelijävalintojen onnistuneisuudesta voi keskustella.
Lluis Homar oli imagolleen luontevammissa kehissä kesäkuussa televisiossa esitetyn espanjalaiskomedian Äitejä ja poikia (2005) kommunistipuutarhurina, ns. kohtalokkaaksi naiseksi Penelope Cruzissa on liikaa tyttömäisyyttä.
Teollisuusmiehestä tehdään tarinan roisto, vaikka Jose Luis Gomezin roolisuoritus antaa hahmosta melkeinpä sympaattisen kuvan.
Paras on Ruben Ochandiano kaksikasvoisessa roolissaan. Jos vastaavanlaista stereotyyppistä homon ketkua kuvaisi hetero-ohjaaja, niin johan sataisi syytöksiä homofobisuudesta.
Harry-Mateon machoutta juhlitaan heti aloitusjaksossa, kun mies pääsee huumaavan aktin lumoihin upean nuoren kaunottaren kanssa. Kohtaus on häpeämättömästi yleisöä kosiskeleva ylistys lattaripanomiehen myytille.
Ehkä varsinainen vika on tarinan yllätyksettömän läpikuultavassa saippuamaisuudessa sekä Almodovarin ohjauksen värittömyydessä – vaikka leffa tulvii pienen retroilun hengessä 50-lukulaisen Hollywood-melodraaman komeita technicoloreja.
Almodovarin ohjauksellis-visuaaliset ratkaisut ovat tasapaksuja. Tarina taas kokee selvän tason laskun, kun naispäähenkilö pääsee toteuttamaan näyttelijähaaveitaan.
Särkyneet syleilyt on pohjimmiltaan melkeinpä painostavan kirjallinen elokuva: tarina saisi huomattavasti vivahteikkaamman käsittelyn väkeviä intohimoja tuikkivana romanttisena jännitysromaanina.