Fjodor Dostojevski: Peluri – Nuoren miehen muistiinmerkintöjä. Suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 2009.
Hienosti sanottuna maailma on kontingentti, sattumasta ja hyvästä tuurista riippuva paikka, jossa Fortuna-jumalatar antaa ruletin pyöriä. Kenelle tahansa voi milloin tahansa tapahtua mitä tahansa. Tosin loton päävoiton saantimahdollisuus on yhden suhde kuuteentoista miljoonaan!
Sattuma riepottelee myös Fjodor Dostojevskin (1821–81) Peluri-romaanin päähenkilöä, varatonta kotiopettaja Aleksei Ivanovitsia. Hän ajautuu Ruletenburgin kylpyläkasinon rulettipöytään avustamaan vanhaa pelihimon riivaamaa naista, mutta ajautuukin lopulta itse pelihimon valtaan.
Peliluolassa on osattava näytellä näyttelemistä, pokerinaamaa ja narrinpeliä, joka on kaiken halveksimisen korkein muoto. Viha, jalomielisyys ja intohimot on syytä pitää omana tietonaan.
Arjen painostava järjestys ja lainalaisuudet kumoutuvat pelipöydän ääressä. Kasino on eräänlainen laiskurien maa, jonka aarrekammioista sunnuntailapset täyttävät taskunsa jalokivillä, jos Fortuna suo.
Ensimmäisen suuremman voittonsa jälkeen Aleksei Ivanovits tuntee saavansa mieluisia lahjoja kuin unessa, mutta aamulla hän ei herääkään kädet tyhjinä kuten unen jälkeen. Alkaa tuhlaus tyyliin, mikä laulaen tulee, se viheltäen menee.
Huijarilla ja pelurilla on kuitenkin ero. Peluri asettaa likoon oman omaisuutensa, huijari taas vaanii tilaisuutta anastaa toisten omaisuutta varastamalla tai petoksen avulla. Aleksei Ivanovits yrittää kerta toisensa jälkeen päättää, että tämä on vihoviimeinen kerta:
”Tarvitsee vain edes kerran elämässään harkita ja säilyttää malttinsa – ja siinä kaikki! tarvitsee vain edes kerran pysyä lujana, ja voin yhdessä hetkessä muuttaa koko kohtaloni?”
Pelihimo on heikkoutta kuin huumeiden käyttö. Niin huumeet kuin pelihimokin ovat uhkapeliä. Molemmat johtavat useimmiten rahojen ja luonteen menettämiseen. On jopa sanottu pelkän korttipelin olevan ajanvietteeksi naamioitua sotaa. Omaisuus takaa rikkaille sen, minkä uhkapeli lupaa köyhille.
Ennen lankeamistaan Aleksei tarkkailee, miten rulettipöydässä on kaksi pelitapaa; toinen herrasmiehen, toinen taas moukan eli voittoa hamuavan roskaväen peli.
Herrasmies pelaa vain huvin vuoksi, pelkästään tarkkaillakseen voittamisen tai häviämisen prosessia. Se on kuin viinin naukkailua ilman humalahakuisuutta. Kuitenkin raha on vallannut kaikkien mielet ja kielet, jotka kasinolla päivästä toiseen maleksivat. Pelasivat tai eivät.
Kaikki puhuvat rahasta ja omaisuudesta, vaikka seurustelun ja ajantappamisen lomassa jonkinlaisia ihmissuhteitakin viritellään.
Peluri-romaania on sanottu Dostojevskin omakohtaisimmaksi romaaniksi. Viihtyihän tämä ihmismielen liikahdusten mestarillinen kuvaaja itsekin mainiosti Euroopan pelikasinoilla, olipa rahaa tai ei.
Dostojevski lähti ensimmäiselle Euroopan matkalleen vuonna 1862. Tuolloin oli kulunut pari vuotta siitä, kun Nikolai I:n jälkeen valtaan noussut Aleksanteri II oli sallinut kirjailijan palata Siperiasta takaisin Pietariin.
”Peluri” ilmestyi 1866, samana vuonna kuin ”Rikos ja rangaistus.” Peluri piirtää samoja teemoja kuin keväällä suomeksi ilmestynyt essee-kokoelma ”Talvisia merkintöjä kesän vaikutuksista” (niin&näin -kirjat). Kyseisissä esseissä Dostojevski muistelee ensimmäistä Euroopan matkaansa. Pelurissakin hän sivaltelee napakasti mitä tulee ns. ranskalaiseen, saksalaiseen, englantilaiseen ja venäläiseen sivistykseen.
Tosin englantilainen mister Astley vetää Alekseilta maton alta kivahtaessaan tälle:
”Te ette ole ensimmäinen venäläinen, joka ei ymmärrä mitä työ on. Ruletti on ensisijaisesti venäläinen peli. Tähän saakka te olette ollut kunniallinen ja mennyt mieluummin palvelijaksi kuin ryhtynyt varastamaan… mutta minua kammottaa ajatella, mitä voi tapahtua tulevaisuudessa…”
Entäpä mitä voi tapahtua nyt, kun globaalin talouden(kin) kasinopeli on Fortunan epäsuosiossa?