Pirjo Hämäläinen

Matkailijoiden, erityisesti ulkomaalaisten, houkuttelussa on omat niksinsä. Muista maista saapuvia eivät välttämättä kiinnosta kotiseutumuseon kalleimmat aarteet, vispilät ja vyyhdinpuut, eivätkä paikallisille suuruuksille vilpittömin aikein pystytetyt ontuvat muistomerkit.

Suomessa on kuitenkin kaupunkeja, joiden historiaan liittyy myös kansainvälisesti maineikkaita henkilöitä. Päällimmäisenä tulee mieleen elokuvasta tuttu marsalkka Mannerheim, mutta hänen lisäkseen isänmaassamme on onneksi vaikuttanut sellaisia humaaneja kulttuuripersoonia kuin Jean Sibelius tai Aki Kaurismäki.

Hyvinkäällä, kotokulmillani, matkailijoita varten on painettu värikkäitä ja kiiltäviä esitteitä, joista nämä voivat ammentaa omalla kielellään, englanniksi, saksaksi, ranskaksi, tietoa kaupungin koskettavimmista vaiheista ja tärkeimmistä nähtävyyksistä. Kuvataidetta ei lukuisten taidelaitosten Hyvinkäällä ole tietenkään unohdettu, vaan auliisti esitteet kertovat kaupungin ykkösketjun nimet: Magnus Schjerfbeck, Tyko Sallinen, Yrjö Saarinen ja Terho Sakki.

Kuten jokainen saattaa huomata, esitteiden kimpussa ovat häärineet asiantuntijat, sillä kolme neljästä etunimestä osuu oikeaan. Tyko on todella Tyko, Yrjö Yrjö ja Terho Terho, mutta Magnuksen tapauksessa sisko ja sen veli ovat menneet, ymmärrettävää kyllä, sekaisin. Kun Schjerfbeck kuuluu Suomen mahdottomimpiin sukunimiin, on enemmän kuin luonnollista, ettei sen kirjoitusasun kanssa kamppaileva esitenikkari jaksa enää etunimeen energiaansa tuhlata.

Aivan harmitonta Helenen vaihtaminen Magnukseen ei silti ole. Moni on arvostanut Helene Schjerfbeckiä esimerkillisenä naistaiteilijana, omapäisenä naimattomana naisena ja naisteemoja jatkuvasti suosineena maalarina, joten tässä yhteydessä sukupuolella voi hyvinkin olla merkitystä.

ILMOITUS

Matkailijoille hyvinkääläinen tulkinta Schjerfbeckin sukupuolesta lienee joka tapauksessa pienoinen yllätys. Ajatella, sanoo englantilainen, minä luulin, että tämä Schjerfbeck on nainen. Maailmassa on paljon naurettavia väärinkäsityksiä, vastaa siihen saksalainen. Jos Schjerfbeck asui Hyvinkäällä yli kaksikymmentä vuotta, kai täällä nyt totuus tiedetään, ranskalainen viimein kiihtyy.

Leikki leikkinä, mutta kuka Magnus oikein oli ja kuinka on mahdollista, että hänen nimensä on päässyt pujahtamaan hyvinkääläisiin esitteisiin sisaren palvotun nimen sijasta?

Magnus Schjerfbeck oli sen verran tunnettu arkkitehti, että Wikipediassakin on hänestä teosluettelon lisäksi seitsemän riviä, mutta toisaalta Schildtsin vuonna 1998 julkaisema Suomen taiteen historia, perusjärkäle, kutsuu häntä surutta Svanteksi.

Yleisten rakennusten ylihallituksessa Magnus piirteli virallisluonteisia kohteita, näiden joukossa Helsingin rautatieaseman yhdessä Sebastian Gripenbergin kanssa. Vaikka Eliel Saarinen antoikin asemalle sen ulkoasun, hänen oli noudatettava kuuliaisesti sitä pohjakaavaa, jonka ylihallituksen kelpo herrat olivat nähneet hyväksi laatia.

Hyvinkäällä Magnus kävi jo ennen Heleneä. Kun Hyvinkään parantolaan tehtiin vuonna 1896 kaksi lähes identtistä päärakennusta, arkkitehtina oli Magnus Schjerfbeck. Toinen näistä rakennuksista, niin sanottu Sininen talo, säilyi meidän aikoihimme ja nostatti 1980-luvulla suojelusodan, joka jatkui vuodesta vuoteen ja repi omaan sieluunikin niin syvät haavat, etteivät ne kai koskaan umpeudu.

Hyvinkään kaupungissa melkein kaikki poliittiset ryhmät olivat rakennuksen purkamisen kannalla ja vetoapua ne saivat Museovirastolta, jossa keksittiin yhtäkkiä vastoin aiempaa vakaumusta, että Magnuksen päärakennus ei ollutkaan päärakennus vaan mikä lie liiteri tai varasto.

Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu: yksityinen henkilö kunnosti parantolarakennuksen ja nyt se on tietysti Hyvinkään kaunein arkkitehtuurikohde. Rakennuksen suunnittelijan, Magnuksen, nimi on piirtynyt lähtemättömästi hyvinkääläisten huulille ja ainakin esitteiden tekijöiden mielikuvissa hänestä on tullut sisartaan kirkkaampi kiintotähti.

Viime aikoina Hyvinkäällä on käyty rivakkaa keskustelua siitä, miksei Helene Schjerfbeckin perintöä ole riittävästi hyödynnetty. Kun pientä asemapaikkakuntaa ei ole liiemmin kuuluisuuksilla hemmoteltu, olisi kohtuullista, että Schjerfbeck ja hänen Hyvinkäällä hyvinkääläisistä malleista syntynyt päätuotantonsa otettaisiin aina ja kaikessa huomioon.

Monet syyttävät sormet ovat suuntautuneet kunnallisiin päättäjiin, jotka eivät ymmärtäneet ostaa Schjerfbeckin maalauksia suoraan tämän telineeltä. Varsin vaatimattomissa oloissa elänyt taiteilija olisi varmaan antanut teoksiaan puoli-ilmaiseksi, hyvä, ettei yhtä leipäpalaa vastaan.

Valitettavaksi tosiasiaksi kuitenkin jää, että kuntien taideostot olivat 1900-luvun alussa tuntemattomia. Meillä oli Ateneum ja Turun taidemuseo ja 1930-luvulta lähtien myös Viipurin ja Tampereen taidemuseot, mutta yksikään näistä ei ollut kunnallinen laitos. Jos Hyvinkään vuonna 1917 itsenäistynyt köyhä kunta olisi siis ensimmäisenä tekonaan hankkinut muutaman Schjerfbeckin naiskuvan, se olisi osoittanut ällistyttävää ja henkeä salpaavaa kaukokatseisuutta.

Toisaalta kritisoijat ovat oikeassa. Hyvinkään valtuusto hyväksyi kevätkauden viimeisessä kokouksessa kaupunkistrategian, ohuen paperinivaskan, josta maksettiin kansainväliselle konsulttifirmalle kymmeniä tuhansia euroja. Summalla, jolla minunkaltaiseni pienyrittäjä eläisi kolme vuotta, saatiin läjä itsestäänselvyyksiä, kliseitä, latteuksia ja laajalti pilkattua hallinnollista uuskieltä.

Otetaan vaikka missio. Mission mukaan Hyvinkään kaupunki edistää asukkaidensa hyvinvointia ja elinkeinoelämän menestystä, mikä on tietenkin reilua ja kohtuullista. Todella huonosti asiat olisivat, jos kaupunki tekisi kaikkensa, etteivät asukkaat voisi hyvin eivätkä elinkeinot menestyisi.

Entä sitten visio? Hyvinkää on metropolialueella kasvava, vetovoimainen ja viihtyisä Pohjois-Uudenmaan keskus, konsulttifirma hehkuttaa. Kasvusta joku vihertävä henkilö saattaa olla eri mieltä, mutta hiukan erikoista olisi visioida kutistumista ja taantumista. Vetovoima ja viihtyisyys ovat joka tapauksessa sellaisia luonnostaan lankeavia tekijöitä, että harva kunta haluaa niitä ehdoin tahdoin välttää.

Hupaisinta visiossa on Pohjois-Uusimaa, jonka keskukseksi Hyvinkää tulevaisuudessa pyrkii. Tavoite ei ole ainakaan liian kunnianhimoinen, sillä ajattelenpa maantiedettä miten päin tahansa, en keksi Hyvinkään lisäksi ainuttakaan kuntaa, joka sijaitsisi Pohjois-Uudellamaalla. Riihimäki ja Hausjärvi ovat jo Hämettä ja Mäntsälä, Nurmijärvi ja Tuusula Keski-Uuttamaata. Jos Hyvinkää ei uljaasta visiostaan huolimatta pääse Pohjois-Uudenmaan keskukseksi, mikä mahtaa päästä?

Ja kun taiteesta ja arkkitehtuurista on ollut puhe, luodaan vielä silmäys kulttuuri- ja vapaa-ajanpalveluihin, jotka on julistettu yhdeksi vetovoimatekijäksi. Konsulttifirman mukaan palveluja kehitettäessä otetaan huomioon eri-ikäiset kuntalaiset, matkailijat ja harrastajat ja olemassa olevia liikunta- ja ulkoilualueita pidetään kunnossa. Sokerina pohjalla on tavoite profiloitua Pohjois-Uudenmaan kulttuurin keskuksena. Halleluja.

Jatkuva lätinä Pohjois-Uudestamaasta saattaa johtua siitä, että kansainvälisessä konsulttifirmassa joku on viitsinyt vilkaista karttaa. Hyvinkään kaupunkistrategia ei ole taatusti Suomen ensimmäinen, joten firma on voinut sijaintia lukuun ottamatta kopioida kutakuinkin kaiken aiemmista papereistaan. Laitetaan kehittämistä ja vielä vähän kehittämistä ja muodikkuuden takaamiseksi oikein kestävää kehittämistä, mutta missäs tämä Hyvinkää nyt olikaan? Jokin maakuntaraja siinä näyttäisi olevan lähellä. Uusimaa, se on Uudenmaan raja! No, pistetään sitten punaiseksi langaksi, että Pohjois-Uudenmaan keskus. Meneekö liian persoonalliseksi? Menköön.

On tietysti turha vaatia, että kaupunkistrategian kaltaisessa paperissa mainittaisiin niinkin yksityiskohtaisia menestystekijöitä kuin Helene Schjerfbeck, mutta käyttökelpoisuus kyllä lisääntyisi, jos asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä: Schjerfbeck on johtotähtemme, Sveitsin puisto luonnonaarteemme, Wanha villatehdas piristysruiskeemme. Tahdomme työtä ja terveyttä, leipää ja leivänpäällistä; sen sijaan kehityksen kehittäminen ei tarkoita yhtään mitään.