Henrik Jansson: Otteita kumouksellisista kokouksista. Kustannusosakeyhtiö Sammakko. Turku 2009, 256 s.
Sammakon julkaisema Henrik Janssonin romaani Otteita kumouksellisista kokouksista on pitkästä aikaa pätevä ja aidonmakuinen erittely niin sanotusta 70-lukulaisuudesta, taistolaisesta liikkeestä Suomessa. Siinä liikutaan ruohonjuuritasolla, jolloin paitsi ”politikointi” myös nuoruus, rakastumiset ja ihmisenä muotoutumisen monisärmäisyys näyttäytyvät niin kepeän romanttisissa kuin realistisissa musta-valkoväreissä. Nostalgiaa löytyy kosolti. Myös se arvomaailma, mitä 1970-lukulaisuus loppujen lopuksi edusti, tunkee tekstistä läpi aivan riemastuttavalla tavalla ja panee miettimään nykyaikaa.
Janssonin 11. kirja on ilmestynyt jo pari vuotta sitten ruotsiksi (Protokollsutdrag från subversiva möten, 2007) eikä sen surkea nimi sisältöä pahenna. Kysymys on ihan muusta kuin kokoushistoriikista. On peräti opettavaista tajuta, että ruotsinkielisellä länsirannikolla (Pietarsaari-Turku -akseli) taistolaisuuteen sisältyi samaa dramatiikkaa, nostetta, romantiikkaa ja tulopolitiikkaa kuin muuallakin Suomessa.
Tällä kertaa kyse on vain siitä, että vuonna 1955 syntynyt kirjailija pystyy tuomaan nuo tunnelmat ja ajan atmosfäärin niin loistavasti esiin. Ehkäpä suuri kiitos lankeaa myös suomentajalle. Mikko Laaksosen työ ei ole ollut helppo, mutta hyvin hän selviytyy tajunnanvirrasta ja välillä katkelmallisen poukkoilevasta alkutekstistä.
Otteita kumouksellisista kokouksista on todella monisyinen, -tasoinen ja erilainen rakkauskertomus, joka on kiinni yhteiskunnassa. Se on selvästi itse koettu ajankuva, punnittua puhetta.
Taas kerran huomaan arvostavani yllättävän paljon suomenruotsalaista kirjallisuutta. Niin, tässä on paljon enemmän todella aito tunnustuskirja kiistellylle vuosikymmenelle ja analyysi sen synnyttämille jälkikaiuille suomalaisessa yhteiskunnassa kuin subjektiivinen rakkaustarina tai taistolaisuuden ”musta kirja”.
Jansson vetää rinta rinnan kahta kertomusta. 1970-lukua hän pohjustaa pöytäkirja – ja kokousnäyttein loihtien hienon uskottavan, tutuntuntuisen ja nostalgisen ilmapiirin vuosikymmenen vallankumouksellisista tunnelmista länsirannikolla. Jopa puhuttu kieli, dialogi ja painotuotteiden ”lainaukset”, muistuttavat noista ajoista, puhumattakaan SOL-junttakokouksista, kapakoista ja vaihtuvista tyttö- tai poikaystävistä, jotka kääntyvät taistolaisiksi joukoittain tai sitten kaikkoavat. Kerta kaikkiaan hienoa turkulaisen opiskelijaelämän kuvausta 35 vuoden takaa…
Tähän rinnalle Jansson tuo ihmettelevän itsensä 2000-luvulla – idealistin (jota hän ei säästele tippaakaan) etsiskelemässä entisiä tovereitaan, kyselemässä mitä vanhalle porukalle kuuluu, kuka vielä on hengissä. Oma, aikuistumassa oleva poika jää miltei unholaan, kun uusi rakkaus rauhoittaa, mutta myös hautajaisissa ja vanhempien luona pistäydytään.
Se mikä Janssonin ”dokumentaatiossa” on fiktiota ja mikä faktaa, on samantekevää. Hän on romanttisella tavalla uskottava päähenkilöidensä sisäisen maailman näkijä ja tulkki, erityisesti itsensä erittelijä, subjektiivinen menneen maailman dinosaurus, jolla on yhä periaatteet jäljellä.
Ja mikä tärkeintä: Henrik Jansson kirjoittaa epäsuorasti myös tästä ajasta, onnettomasta globaalimarkkinameiningistä, jonka kritiikin varjolla tuottaa myös oman ”uudestisyntymisensä” 2000-luvun erilaisena vallankumouksellisena.