Matti Klinge: Napoleonin varjo, Euroopan ja Suomen murros 1795 – 1815, Otava 2009, 472 s.Max Engman: Pitkät jäähyväiset, Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, WSOY 2009, 329 s.
HEINÄKUUN 19. PÄIVÄNÄ tulee kuluneeksi tasan 200 vuotta Porvoon valtiopäivien päättäjäisistä. Olen pitkään ajatellut, että tuo päivä sopisi nimetä Suomen kansallispäiväksi. Itsenäisyyspäivän rinnalla kasallisen olemassaolomme toisena merkkipäivänä se olisi vuosittain muistutus kansakuntamme muodostumisen historiasta.
Päättäjäisistunnon päivämäärä osuu Suomen syvimpään loma-aikaan. Sitä voi pitää historiaan syventymisen kannalta etuna. Ajankohta ei sovellu suuriin virallisiin juhliin, mutta sitäkin paremmin kotien ja kesämökkien juhlaliputukseen ja maljojen kohotteluun perhepiirissä – ja ennen kaikkea hiljaiseen historiaan paneutumiseen. Yleisradio ja muu media voisivat kantaa kortensa kekoon; ja kesälomallahan ihmisillä on aikaa myös kirjojen lukemiseen.
Kuluvana juhlavuotena olemmekin saaneet aihepiiristä kiitettävällä tavalla uusia julkaisuja. Kansallismuseossa oli lisäksi jo viime syksynä avattu hieno näyttely Suomen sodasta ja Porvoon valtiopäivistä. Tässä haluan kiinnittää huomiota erityisesti Matti Klingen ja Max Engmanin aihetta käsitteleviin teoksiin. Ne ovat vertaansa vailla olevaa herkkua niille, jotka haluavat paneutua noihin 1800-luvun ensimmäisten vuosien ja vuosikymmenien tapahtumiin pintaa syvemmälle.
ENNEN KUIN MENEN Klingen ja Engmanin teosten esittelyyn kannattaa muistuttaa, että jo muutama vuosi sitten vuonna 2006 ilmestyi WSOY:n kustantamana Henrik Meinanderin tiivis Suomen historia – linjat, rakenteet, käännekohdat. Se sisältää lyhyen – mutta tasapainoisen ja viisaan – yleiskatsauksen Porvoon valtiopäivien merkityksestä Suomen historiassa. Samalla se sijoittaa autonomian syntymisen luontevasti paikalleen Suomen kehityksen aikaisempiin ja myöhempiin vaiheisiin – jossakin määrin myös aikakauden kansainväliseen kehitykseen.
Itse Porvoon valtiopäivistä on tänä vuonna ilmestynyt SKS:n kustantamana Henrika Tandefeltin kauniisti kuvitettu Porvoo 1809, Juhlamenoja ja tanssiaisia. Tandefeltin kirja on tyylikäs juhlajulkaisu itse valtiopäivien – tai maapäivien – tapahtumista, mutta sekään ei ole vailla valaisevia kommentteja ajan poliittisiin ja kulttuurisiin taustatekijöihin
MATTI KLINGEN Napoleonin varjo ei ole aivan helppo kirja. Ainakin kustantaja olisi voinut varustaa sen monet ranskankieliset sitaatit suomennoksilla alaviitteissä. Kirja alkaakin tavallisen lukijan kannalta hankalahkosti. Klinge esittelee pitkässä alkuluvussa lukijalle maisterin, dosentin ja runoilijana jo tunnetun Franz Michael Franzénin, joka varakkaan kauppiaan pojan Carl Fredrik Bremerin matkaseuraksi valittuna saapui vallankumouksen Pariisiin joulukuussa 1795.
Kun kirjassa edetään pidemmälle selviää, miksi Klinge esittelee Franzénin. Tämä on viisas ja tarkkanäköinen aikalainen, jonka sekä runomuotoon että proosaan puettuja havaintoja Klinge tuo esiin tämän tästä. Klinge on ilmeisesti tunnistanut Franzénissa itselleen sukulaissielun, joka katselee ja tulkitsee ajan tapahtumia niiden syvällisesti nähdyssä aikalaistuntojen ja aatteiden kulttuurisessa taustassa.
Historiateoksena Klingen kirja on uraa uurtava. Siinä kerrotaan Suomen autonomian syntyprosessi ensimmäisen kerran irrottautumalla täysin vakiintuneesta ahtaasta suomalaiskansallisesta näkökulmasta. Lienee jo kohtuullisen yleistä tietoa, että Venäjän keisari Aleksanteri I:n Suomen valloitus liittyi hänen ja Napoleonin Tilsitissä tekemään sopimukseen painostaa yhdessä Ruotsi liittymään Englantia vastaan tähdättyyn ns. mannermaan sulkemukseen eli kauppasaartoon.
KLINGE SAA tämän historian elämään: Miten Tilsitiin jouduttiin ja miksi? Mitä kaikkea nuo kaksi keisaria sopimuksella tavoittelivat? Miksi keisareiden ystävyys alkoi rakoilla jo muutaman vuoden kuluttua ja miten jouduttiin ”Ranskan suuren armeijan” sotaan Venäjää vastaan, joka Moskovan valloituksen jälkeen päättyi kuitenkin Napoleonin armeijan ja hänen itsensä tuhoon?
Se valtava poliittinen ja kulttuurinen muutos, jonka Ranskan vallankumous ja sitä seuranneet Napoleonin sodat ja diplomatia aiheuttivat Euroopassa (ja laajemminkin maailmassa) kuvataan elävästi siksi taustaksi, jossa ensin venäläiset ja ruotsalaiset toimijat – olletikin keisari Aleksanteri I ja kuningas Kustaa IV Adolf – järjestelivät suhteitaan ja Suomen kohtaloa.
Sitten kerrotaan, miten yhtäältä suomalaiset ja venäläiset toimijat järjestivät uuden autonomisen Suomen hallinnon pelisäännöt ja suhteen Pietarin hoviin ja miten toisaalta ruotsalaiset ja venäläiset toimijat järjestivät uudelleen maidensa keskinäisen suhteen Ruotsin menetettyä Suomen Venäjälle. Kaikki tarinoita, jotka valistuneen suomalaisen on hyvä tuntea. Yllättäen kaikki voittivat!
Runebergin Vänrikki Stålin tarinoiden perusteella on elänyt myytti suomalaisten urheasta vastarinnasta. Todellisuudessa sotatapahtumia oli varsinkin Etelä-Suomessa vähän ja varsinkin ylemmät säädyt taipuivat nopeasti hyväksymään uuden hallinnon. Monille arvoitukselliseksi jäänyt Viaporin helppo antautuminenkin saa Klingen kirjassa luonnollisen selityksen.
VIAPORIN MERKITYSTÄ Klinge pohtii pidempäänkin. Hän toteaa, että idea Viaporista Suomen (ja koko Ruotsin) puolustuksen avainkohtana on harhaanjohtava, sillä ruotsalaiset rakensivat Viaporin (ranskalaisten rahoilla) hyökkäystä ja vuosien 1721 ja 1743 Karjalan menetykset korjaavaa revanssia varten. Se oli enemmän laivastotukikohta kuin puolustettava linnake. Ruotsin vuonna 1788 aloittama sota Venäjää vastaan sai jo monet suomalaiset, etenkin upseerit ja aateliset katsomaan Suomen asemaa Ruotsin ja Venäjän välissä uusin silmin.
Ruotsissa säätylaitos erosi 1700-luvulla sikäli mannereurooppalaisista edukseen, että talonpoikaistolla oli oma edustuksensa. Kun Ranskan vallankumouksessa kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi, se aloitti Euroopassa ja Ruotsissakin säätyvaltiopäivien muutoskehityksen. Suomessa Ruotsin vanha säätylaitos ”jäädytettiin” sadaksi vuodeksi. Näin ancien regimé jatkoi Suomessa elämäänsä, toteaa Klinge. Maan olojen kehittymisen kannalta se saattoi olla onnikin.
Suorastaan shokeeraava on se Klingen toteamus, että uuden järjestelyn seurauksena syntyi itse asiassa kaksi Ruotsia, joista toisen nimi oli Suomi. Klingen näkemys on kuitenkin perusteltu kun ottaa huomioon, miten koskemattomina ruotsalainen lainsäädäntö ja instituutiot Suomessa säilytettiin. Niitähän on aina myöhemminkin kehitetty Ruotsista mallia hakien.
MAX ENGMAN toteaa, että tarkkaavainen lukija lienee havainnut hänen lainanneen kirjansa nimen Pitkät jäähyväiset Raymond Chandlerilta, jonka salapoliisiromaani The Long Good-bye ilmestyi 1953. Engman kutsuu Chandleria salapoliisikirjailijaksi naamioituneeksi filosofiksi. Hänen yksityisetsivällään Philip Marlowella kyse oli aina murhasta, mutta ei koskaan kokonaan tai edes pääasiassa murhasta.
Engman ei käsittele juuri lainkaan Suomen sotaa (siis Marlowen murhaa), mutta sanoo, että jäähyväiset muodostuivat tosi pitkiksi. Ruotsin perintö eli kauan Suomessa ja ”jossakin merkityksessä sen voi sanoa elävän edelleenkin tänä päivänä”.
Engmanin kirja on nasevalla tyylillä kirjoitettu nautittava kokoelma eri näkökulmista kirjoitettuja esseitä, jotka monessa kohdassa hätkähdyttävät tarkkanäköisyydellään. Hän esimerkiksi nimittää G. M. Armfeltiä, R. H. Rehbinderiä ja C. E. Manneheimia – Klingeä seuraten – ensimmäiseksi kansallisuusliikkeeksi. He rakensivat maata ”monarkistiseen lojalismiin ja kansalliseen hallintoperinteeseen, keisariuskollisuuteen ja suomalaisen kansallisuuden rakentamiseen” nojaten. Nämä ainesosat olivat yhdistettävissä myös tavanomaiseen nationalismiin, mikäli se ei ollut vallankumouksellista.
1800-LUVUN ENSIMMÄISILLÄ vuosikymmenillä nationalismi ei vielä ollut se valtava yleiseurooppalainen poliittis-kulttuurinen voima, jonkalaiseksi se kohosi 1930- ja 40-luvuilla. Engman toteaa, että osa aristokraattisesta hallintonationalismista jatkoi kuitenkin elämäänsä perinteessä, joka korosti liberaalia ja urbaania, instituutioita, hallintoperinnettä, kulttuuria ja valtiopäiviä. Se törmäsi lopulta lojalismiin, alkuperäisen olemuksensa toiseen osaan.
Aristokraattisen lojalismin kahtiajakoon asti, yhteensä kahdeksan vuosikymmentä, se kuitenkin oli Suomen valtion menestyksekkään rakentamisen perusta.
Klingen ja Engmanin kirjat kertovat aristokratian menneestä maailmasta, joka alkoi jo olla häviönsä partaalla. Se maailma on hyvä tuntea, jotta ymmärtäisi, miten siitä alkoi vähitellen ja hapuillen rakentua demokratiaa tavoitteleva Eurooppa ja myös itsenäinen Suomi.