Teemu Mäen Näkyvä pimeys ravistaa edelleen
Teemu Mäki: Näkyvä pimeys – Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. WSOY, 2009. 442 sivua.
Näkyvä pimeys on osittain tuon teon selittelyä ja puolustelua. Teon sanoma tuli kuitenkin jo aikoinaan vuonna 1988 selväksi. Samaan aikaan kun maailmassa kuoli nälänhätään 25 000 ihmistä päivässä, Suomessa surtiin kissaa.
Samaan hengenvetoon täytyy todeta, että ihmiset kiduttavat eläimiä jatkuvasti tehotuotannossa emmekä itke näiden eläinten perään. Yhden kissan kuolema sai silti monet lähettämään Teemu Mäelle jopa tappouhkauksia.
Ne ovat rajua luettavaa. Eräs alkaa seuraavasti: ”Luuletko voivasi vaikuttaa johonkin? Taiteesi ei ole taidetta, vaan rikollisuutta, eikä sillä ole mitään merkitystä”. Minä olen eri mieltä. Näkyvä pimeys on uusintapainoksenakin vaikuttava, merkittävä ja ajankohtainen teos.
Emme ole
viattomia
Näkyvä pimeys ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 2005. Se oli Mäen tohtoritutkinnon kirjallis-teoreettinen osuus. Kirja koostuu kymmenestä esseestä, joista rajuimman Mäki on laittanut heti alkuun. Esseessä Olemme murhaajia hän käsittelee väkivaltaa, joka on hänen muussakin taiteessa hyvin vahvasti esillä.
Mäen mukaan elämme väkivallan keskellä koko ajan, ja yleensä tietämättämme. Konkreettista väkivaltaa on kissan tappaminen, ja nakkikioskilla nujakointi. Tuhoisampaa väkivaltaa on rakenteellinen väkivalta, jota jokainen länsimaissa asuva harjoittaa.
Viattomia ovat Mäen mukaan ne tehotuotannossa kidutetut ja tapetut kanatkin. Väkivaltaa ovat myös alusvaatemainosten vartaloihanteet ja lapsityövoimalla tehdyt lenkkarit. Mäki kysyy tärkeän kysymyksen: miksi vastustaa riistoa, jos me olemme siitä koituvan edun saajia?
Mäki ravistelee pulleita länsimaalaisia oksennuksen partaalle. Hän muistuttaa, että länsimaalainen ihminen tappaa rakenteellisen väkivallan kautta silkasta laiskuudesta, mukavuudenhalusta ja ja ahneudesta.
Taide ei ole
liiketoimintaa
Rajun alun jälkeen muihin esseisiin voi olla vaikea keskittyä, vaikka kirjaa on mahdotonta lopettaa kesken.
Väkivallan jälkeen Mäki siirtyy taiteeseen. Hän painottaa esseissään tiukkaa näkemystä taiteesta filosofisena, poliittisena ja yhteiskuntakriittisenä pohdiskeluna. Taide kysyy Mäen mukaan parhaimmillaan kysymyksiä miten elää ja miksi elää.
Taide on hänen mukaansa riippumatonta jo siksi, että se on oman tekemisensä palkkio. Taidetta tehdään vaikka sitä ei arvostettaisiinkaan, ja vaikka se kuinka yritetään sitoa mukaan voittoa tuottavaan liiketoimintaan. Tämän ajattelutavan voimistuttua onkin Mäen mukaan menty metsään. Tällöin taide menettää tarkoituksensa.
Sama keskustelu taiteen tuottavuudesta ja yleisön maun mukaan tehtävästä taiteesta on edelleen käynnissä. Ero on vain siinä, että nyt tilanne on vielä heikompi kuin neljä vuotta sitten. Taiteesta ei voida Mäen mukaan enää edes puhua, sillä ”taide ei pysty täyttämään kriittistä tehtäväänsä, jos sen rahoitus on välittömän yleisöpalautteen ja sponsorituen varassa”. Vaikeat aiheet jäävät käsittelemättä, jos vallanpitäjiä täytyy nuoleskella.
Taiteilijoiden taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema tuskin on muutamassa vuodessa ainakin parantunut, ja kuvaava onkin esseen esimerkki juuri valmistuneen taiteilijan kohtelusta. Hänet pakotetaan allekirjoittamaan paperi, jossa taiteilija ilmoittaa taiteen tekemisen ”kannattamattomana”.
Ihmiskasvoista
kapitalismia ei ole
Mäki julistaa olevansa moraalirelativisti, ateisti ja sosialisti. Mitä on sosialismi nyt? -esseessä Mäki väittää, että ihmiskasvoinen kapitalismi on täysi mahdottomuus. Sosialismi on puolestaan tarpeellisempaa kuin koskaan. Sosialismin mies selittää niin konkreettisesti, että sen pystyvät kaikki ymmärtämään. Teoreettisia kiemuroita ei tarvita.
”Sosialismi ei ole demokratian vastaista eikä se kiellä markkinataloutta vaan haluaa sen orjakseen”. Kulutuskapitalismi taas ei pyri koskaan tasa-arvoon. ”Se pienentäisi liikevoittoja ja lopulta vähentäisi tuotannon ja kulutuksen määrää”.
Jo pelkästään sosialismi-luvun takia jokaisen vasemmistolaisesti ajattelevan pitäisi lukea tämä esseekokoelma. Se on hengästyttävä lukukokemus, joka ei päästä helpolla vaan pakottaa ajattelemaan. Juuri niin kuin taide parhaimmillaan tekee.
Madonluvut
länsimaille
Teemu Mäki on jossain mielessä todistanut yhden teorian oikeaksi. Kirjassa hän mainitsee kuinka kontekstilla yritetään latteasti selittää tai ladata taideteoksia tunteilla. Vincent van Goghista tulee mieleen irtileikattu korva, Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem-teosta ei nähdä ilman Mozartin kuolemaan liittyviä juoruja. Teemu Mäkeä ei nähdä ilman tapettua kissaa. Siitä on tullut selittävä tekijä kaikelle hänen taiteelleen.
Tähän ”taakkaan” Mäki palaa esseekokoelmassaan aika ajoin.
Itse näen tärkeämpänä esseekokoelman näkemisen madonlukujen lukemisena koko länsimaalaiselle elämäntavalle. Riistoon, rakenteelliseen väkivaltaan ja ihmisten henkiseen pahoinvointiin olemme me kaikki syyllisiä, vaikka emme sitä haluaisikaan.
Kirjan lukemiseen ei tarvita syvempää perehdytystä taiteeseen tai politiikkaan. Kirja tekee sen. Tappouhkausten uhallakin toivoisi miehen jatkavan myös yhtä provosoivien kirjallisten tuotosten tekemistä.
Alussa mainittu tappouhkauskirje, jossa ensin lytätään Mäen taiteelliset kyvyt, loppuu seuraavasti: ”Toivottavasti joku tappaa sinut pian, samalla tavalla kuin tapoit viattoman kissan! Ehkä minä.” Niin, ainakin siksi pohtia väkivaltaa.