Ranskan vallankumouksesta 220 vuotta
Ranskan vallankumouksen virallisesta alkamisesta on kulunut 220 vuotta. 14.7. on Ranskan tasavallan juhlapäivänä. Silloin tanssitaan ja juhlitaan kuningasvallan loppumista verilöylyyn, jonka todellisen raakuuden historiantutkijat ovat vasta viime aikoina uskaltaneet nostaa esiin. Toisaalta ranskalaiset olivat yli 200 vuotta sitten tiennäyttäjiä kohti demokraattisempaa yhteiskuntaa. Mitä vallankumouksen saavutuksista näkyy nyky-yhteiskunnassa?
Heinäkuun 14. päivä on sopiva juhlapäivä keskellä kesää. Suurin juhla pidetään presidentin virka-asunnon Elysèes-palatsin puutarhassa keskellä Pariisia, jonne harvat ja valitut saavat kutsun. Mahtava sotilasparaati marssii Champs Elysées -avenueta pitkin ja sotilashävittäjät sukkuloivat Pariisin taivaalla piirtäen sinne trikolorin sini-valko-punaisia vallankumouksen värisiä jälkiä.
Kalliit ja mahtipontiset juhlat pönkittävät lähinnä Ranskan mennyttä suurvalta-asemaa. Vallankumouksen saavutuksista ei maailmalla muisteta juuri muuta kuin hieno iskulause vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta. Vaikka se nykyään tuntuu sanahelinältä, nykymaailmamme ei olisi näinkään hyvä ilman vallankumousta, uskovat ranskalaiset.
Verinen
vallankumous
Vallankumous alkoi myöhemmin tehdyn päätöksen mukaan siitä kun Bastiljin surullisenkuuluisan vankilan sellien ovet avattiin 14.7.1789.
Tosin valtavassa vankilassa oli silloin vain seitsemän vankia. Kukaan heistä ei ollut poliittinen vanki, ei kuningasvallan vastustaja, ei ainakaan vallankumouksellinen. Ei se haitannut. Hullut sekä kunniallisista perheistään hairahtuneet pojat vapautettiin ja kuuluisa vankila tuhottiin maan tasalle niin, että siitä on jäljellä enää Bastiljin tasaisella aukiolla näkyvät merkinnät siitä, missä vankila aikoinaan sijaitsi.
Vallankumous alkoi jo ennen vankilan tavallaan turhaa valloitusta. Se oli jo silloin käynnissä kaikkialla maassa.
Ranskassa nähtiin nälkää vuonna 1789. Kuningas Ludvig kuudestoista heräsi heinäkuun 14. päivän aamuna lakeijansa varoitukseen että jotain vakavaa on tapahtumassa.
– Onko kysymyksessä kapina? kysyi lukkojen valmistamiseen keskittynyt kuningas.
– Ei, tämä on vallankumous, täsmensi lakeija.
Sekä kuningas että kuningatar päätyivät giljotiiniin. Heitä on syytetty monesta. Varsinkin itävaltalaissyntyistä kuningatar Marie-Antoinettea vastuuttomasta hienostelusta aikana, jolloin kansa vaati pelkästään leipää.
”Syököön sitten pullaa”, kuningatar oli legendan mukaan tokaissut.
Pitikö kuningaspari teloittaa?
Ranskassa on keskusteltu yli kaksisataa vuotta siitä, pitikö kuningaspari teloittaa vai ei. Oliko vallankumous heidän syytään vai ei? Angelikan mustavalkoisen elokuvamenestyksen jälkeen huikean teatteriuran luonut Robert Hossein kysyi parikymmentä vuotta sitten vallankumousta käsitelleen spektaakkelin jälkeen yleisöltään, olisitko kansan edustajana äänestänyt kuningasparin teloittamisen puolesta vai vastaan. Jokaisena iltana yleisölle esitettiin sama kysymys. Vastaus oli useimmiten ei. Ranskassa oli jo silloin poistettu kuolemantuomio.
Itse vallankumouksen oikeutusta on Ranskassa harvoin kyseenalaistettu, Vaikka se aiheutti valtavia ihmistuhoja, järjettömiä joukkomurhia, sairaanomaista ihmistuhoa vainoharhaisten vallankumousjohtajien taholta, silti suurin osa ranskalaisista on yhä sitä mieltä, että ilman tätä uhrausta Ranska eikä edes koko maailma olisi koskaan päässyt demokratian tielle. Myös kuningasperheen täydellinen tuhoaminen oli monien mielestä välttämätön.
Ranska alkoi muistuttaa suurta verilammikkoa, kun vallankumousjohtaja toisensa jälkeen joutui itse giljotiiniin. Silti katukokouksia pidettiin, perustuslakia luotiin, kansalaisoikeuksia laajennettiin. Sen aikaisista kansalaiskeskusteluista säilyneet pöytäkirjat todistavat poliittisten väittelyjen ja pohdiskelujen korkeasta tasosta, johon nykyaikana yksikään poliitikko ei enää yltäisi.
Vapaus oli tosin 1700-luvulla niin uusi asia, ettei oikein tiedetty miten siihen suhtautua. Veljeys ja tasa-arvo ovat yhä pelkkiä sanoja valtion koulujen ja kaupungintalojen ulko-oven päällä.
Kun kuningasitsevallalta oli kirjaimellisesti saatu pää poikki, ei mennyt kauaakaan, kun uusia hallitsijahalukkaita ilmeni. Tunnetuin heistä oli tietysti korsikalainen Napoleon Bonaparte, joka yksinkertaisesti kruunasi itsensä keisariksi. Vallankumouksen jälkeiseen sekasortoon kyllästyneet ranskalaiset hyväksyivät uuden diktaattorin, loihan hän viisaana valtiomiehenä nykyisen modernin Ranskan perustukset. Monet Napoleonin aikaiset lait ovat yhä voimassa. Napoleonin tuhoisista sodista huolimatta pieni mies on yhä ranskalaisten sankari.
Ranskan historiasta löytyy monia suurmiehiä, naisiakin (mm. Jeanne d’Arc). Mutta suurimmat heistä olivat kuitenkin aurinkokuningas Ludvig XIV (hallitsi Ranskaa 1643–1715) sekä Napoleon I (hallitsija 1804–1815). Aurinkokuningas levitti ranskalaisen sivistyksen, kielen ja taiteen kaikkialle maailmaan. Napoleon puolestaan loi modernia yhteiskuntaa lakeineen, koululaitoksineen, voitokkaine armeijoineen.
220 vuotta sitten alkaneesta vallankumouksesta on jäljellä enää Bastiljin vankilan paikalla kohoava muistomerkki ja maassa vallitseva yksimielisyys siitä, että kaikesta tuhosta huolimatta sen oli tapahduttava.