Myytti miehestä nimeltä Matti Pellonpää

Elokuva-alan monitoimimies Lauri Timonen riisuu myyttiä ja yrittää kaivaa miestä esiin. Lopputulos on, että sekä myytti että mies kasvavat. Matti Pellonpää oli ujo, piti nuhjuisia vaatteita, tykkäsi ottaa viinaa eikä ollut mikään siloposki. Hän oli aito boheemi, joka ei ollut kuullutkaan sanaa markkina-arvo.

Lauri Timonen: Lähikuvassa Matti Pellonpää. Otava, 2009. 336 sivua.

Kuinka tulla Suomen kaikkien aikojen suosituimmaksi näyttelijäksi ulkomailla? Mitkä ovat ne ulkoiset ja sisäiset piirteet, joilla tuollainen saavutetaan? Minkälainen näyttelijän tulee olla, että voittaa Euroopan Oscarin eli Felix-palkinnon?

Poikkeuksellisen komea täytyy varmaan olla. Hyväkäytöksinen, juuri sellainen joka äidin toivevävy, joka on hyvä esimerkki kasvavalle nuorisolle. Pitää varmaan myös sonnustaa itsensä muotivaatteilla, pitää kunnostaan huolta. Ei myöskään saa unohtaa hyvää artikulointia ja muutenkin hyvää ulosantia. Näinhän se on? Ei ihan.

Ei ainakaan kun katselee Matti Pellonpään karheaa olemusta. Hän oli kaiken yllä olevan vastakohta – ja suosituin suomalaisnäyttelijä maailmalla. Hän tietysti osasi myös näytellä.

Täydellinen
antimacho

Yksi kohtaus Aki Kaurismäen elokuvasta Varjoja paratiisissa on jäänyt elokuvahistoriaan. Siinä Pellonpään esittämä Nikander tulee kotiin, tekee ruokaa ja syö. Nikander ”nauttii” ateriansa seisaaltaan katsellen sälekaihtimien välistä Hakaniemeen. Siinä on yksinäisen miehen kuvaus täydellisimmillään. Enempää ei tarvita, kaikkein vähiten sanoja.

ILMOITUS

Pellonpäältä kysyttiin myöhemmin, että mitä hän tuossa kohtauksessa oikein mietti. Pellonpää vastasi, että ”äitiähän minä…”.

Varjoja paratiisissa oli niitä elokuvia, joissa Pellonpää näytteli elämän kelkassa juuri ja juuri mukana roikkuvaa kulkuria. Tästä hahmosta tuli Pellonpään vakio. Melkein kaikissa elokuvissa hän näytteli samanlaisia tyyppejä, joista hän itse kommentoi, että roolihahmot ovat samanlaisia kuin hän itse.

Jokin niissä vetosikin yli kansallisuusrajojen, koska Pellonpää pystyi saavuttamaan Euroopan laajuisen maineen. Ehkä päähänpotkitussa ja yksinäisessä hahmossa oli jotain yleismaailmallista.

Pellonpäälle kirjoitettiin paljon rooleja suoraan. Varsinkin näin teki Aki Kaurismäki, jota kuvotti 1980-luvun lopulla vallalla ollut machoaalto, jossa muun muassa Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone ja Jean-Claude Van Damme korvasivat älyn muskeleilla ja juonen päättömällä tappamisella.

Kaurismäki halusi elokuviensa sankareista täysin päinvastaisia ja Pellonpään hoikka ja homssuinen olemus oli omiaan tähän. Kaurismäkien kanssa Pellonpää tekikin suurimmat roolinsa. Hän teki myös paljon yhteistyötä Anssi Mänttärin kanssa, eikä tyyli niissä juurikaan muuttunut.

Näytteleminen oli
koko elämä

Pellonpää oli yhtä paljon lihaa ja verta kuin myyttiä. Hän eli stressaamatta mistään. Ainoastaan näytellä hän halusi, kaikki sen mukanaan tuomat jutut olivat sitten sitä ylimääräistä. Pellonpäälle näytteleminen ei ollut ammatti siinä missä jokin muu. Se oli paljon enemmän.

Siksi häntä harmitti jo 1980-luvulla näyttelijäkunnan virkamiesmäistyminen. ”Ne leimaa aamulla kellokortin ja illalla lähtevät melkein kesken repliikin, koska duuniaika päättyy”.

Pahaa sanottavaa ei miehelle kuitenkaan ollut kenestäkään, eikä kenellekään ollut hänestä. Pellonpään elämää kommentoivat kirjassa lukuisat hänen ystävänsä, entiset tyttöystävät, koulukaverit, opettajat. Kuuluisimpiin kommentoijiin kuuluvat Jukka-Pekka Palo, Kari Väänänen, Maj-Lis Peltonen, Tuomari Nurmio ja Janne Kuusi.

Vihamiesten kommentteja ei kuulla. Syy on yksinkertainen, sillä kirjan mukaan niitä ei Pellonpäällä ollut. Hän tuli kaikkien kanssa toimeen, jopa humalaisten hännystelijöiden kanssa.

Timosen kirja on todellinen ylistyslaulu Matti Pellonpäälle. Kirjassa käydään läpi Pellonpään elämää ja elokuvia kertomuksilla, jotka valottavat boheemin kulkurin elämänasennetta. Ainuttakaan poikkipuolista sanaa ei miehestä ole, vaan kaikki muistelevat häntä lupsakkana veijarina, joka veteli sisuksiinsa kossuvissyjä kuin vettä vaan.

Tosin siihen viinanjuontiinkin liittyi paljon myyttiä. Se oli totta, että baarit olivat Pellonpäälle kuin olohuone, mutta juotiin siellä kuulemma pelkkää vissyäkin.

Pellonpää teki yhteensä yli 60 roolia elokuvissa ja televisiossa, mutta kuului elämäntapataiteilijan elämään muutakin. Hän näytteli teatterissa, käsikirjoitti, levytti Peltsix-yhtyeensä kanssa, teki lastenlevyjä ja kuunnelmia. Ylipäätään kaikki keikkatyö tuolla saralla kelpasi. Kunhan ei tarvinnut asettua aloilleen kauaksi aikaa.

Hänestä kerrottiin, että hän eli arkitodellisuuden ohella itse kehittelemässään käsite- ja satumaailmassa. Vasta kahtena viimeisenä vuotenaan hän muuttui pikkutarkaksi ja rahallakin oli ensimmäistä kertaa hänelle merkitystä. Kaikki velat oli maksettava pois.

Kynttilä paloi
molemmista päistä

Pellonpää kuoli 1995 äkilliseen sairaskohtaukseen. Hän oli kuollessaan vasta 44-vuotias. Kynttilän polttaminen molemmista päistä teki tehtävänsä, vaikka viimeiset vuotensa hän olikin raitistunut.

Kirjassa kollegat ja ystävät muistelevat, että se kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti. Elokuvaohjaaja Anssi Mänttäri kertoo, että oli monta projektia, joista oli Peltsin kanssa ollut puhetta.

Kaikki jäi kesken.