Juha Vuorinen: Kakkonen. WSOY 2008. 371 sivua.
Juha Vuorisen Kakkonen on vähän erilainen dekkari. Kirjassa on paljon höttöä, kohellusta ja huonoa huumoria, mutta kaiken alla kulkee kuitenkin suhteellisen perinteinen tarina.
Kakkonen on viihdyttävää lukemista, joka jaksaa huvittaa jollain tasolla alusta loppuun. Vuorisen teoksen heikoin kohta lienee alapäähuumorin pakkosyöttö, jossain vaiheessa kyseisten vitsien loppumaton kehä alkaa tympiä. Tosin mieslukija oli asiasta toista mieltä.
Kirjan näennäinen keskushenkilö, Tapsa Mäkilä saa tehtäväkseen suojella kostonhimoista isää, jottei tämä tekisi mitään ajattelematonta, saati sitten ajateltua. Samainen isä on kuitenkin jo palkannut suojakseen kaksikon Händi ja Käppers sekä edellisen isän ja yhden elämänviisauksia lausuvan ja suomenkieltä taitavan intiaanin, Kakkosen.
Varsinaisen dekkarin mittoihin Kakkonen kasvaa vasta loppumetreillä. Kirjan keskivaiheilla lukija joutuu muutamaan kertaan miettimään, missä mennään ja miten tapahtumat liittyvät tarinaan. Vaikka tarina vaikuttaakin välillä levällään olevalta ei vauhti hiivu hetkeksikään. Sivujuonia juoksee, joka suuntaa kovalla vauhdilla, mutta kuitenkin siten ettei niiden seuraaminen käy lukijalle hankalaksi.
Suurimmasta koheloinnista pitävät huolta Händi ja Käppers, jotka muun muassa Eurooppaan päästyään päättävät järjestää hevigoottikirkkokonserttikiertueen. Tasapainoa kohellukselle antaa intiaani Kakkonen, joku puhuu arvoituksin ja hallitsee kaukoparannuksen taidon – kellon tarkasti. Tapsa jää tapahtumissa statistin kaltaisen päähenkilön osaan, jota viedään lähes tahdottomana milloin minnekin.
Kakkonen loppuu ihmetekoihin, kirjan aiemmat tapahtumat huomioonottaen vähempi olisi ollutkin pettymys.