Maanantaina 70 vuotta täyttävä viidakkomies tuntee nuottien virtauksen sydämestä lyijykynään
– Sävellän edelleen kynällä ja paperilla. Minusta on mahtava tunne, kun nuotit virtaavat suoraan sydämestä käsivartta pitkin sormenpäihin ja sieltä lyijykynään. Olen viidakkomies. En halua joutua liiallisen teknologian ja markkinahumun jalkoihin.
– On hyvä muistaa, että elämässä, taiteessa, missä tahansa myös pieni voi olla samalla suurta ja kaunista. Aina ei tarvita suuria massoja ja hysteriaa, eloisa Heikki Sarmanto sanoo.
Heikki Sarmanto (s. 22.6.1939) on aito stadilainen – Krunikan kundi. Perheeseen syntyi neljä musikaalista soittajaveljestä, josta kolmanneksi vanhin – se keskimmäinen – oli Heikki ja kuopus Pekka.
– Kaksi vanhinta veljeäni, Auvo ja Matti olivat musiikillisia johtotähtiä ja inspiroivia meille nuoremmille. Pikkupojasta lähtien olen musisoinut paljon veljieni kanssa. Äitini oli myös hyvin musikaalinen. Maakuntalaulut, virret ja hengelliset laulut tulivat tutuiksi. Näitä lauluja perheemme esitti moniäänisesti.
– Ensimmäinen instrumenttini oli es-alttotorvi. Liityin 10–11-vuotiaana Suomi Pojat -soittokuntaan, jossa opin nuottien alkeet. Kävin Norssissa koulua, jossa myös musisoin paljon. Muistan ikuisesti, kun opettajani Olavi Pesonen toi musiikkitunnille Modern Jazz Quartetin levyn kuunneltavaksi. Tästä saimme lisää virikkeitä. Perustimme koulubändin, jolla voitimme teinibändien Suomen mestaruuskilpailut. Innostuin entistä enemmän jazzmusiikista, Heikki Sarmanto muistelee.
Omat metodit
ovat tärkeitä
Heikki Sarmanto kirjoitti 16-vuotiaana ensimmäisen jazzsävellyksensä – salaa. Sittemmin kyseinen bluesvariaatiotutkielma julkaistiin kolme vuosikymmentä myöhemmin Taina Lehdon laulamalle Sarmanto-levylle Scene from a Trance. Alkuaikojen sävellys sai nimeksi Freak.
– Olen pitkälti itseoppinut säveltäjä, joka kirjoittaa musiikkia omalla tavallaan. Musiikillisen persoonan kehittymiseen vaikuttaa suuresti myös omaehtoinen musiikintutkistelu ja omat metodit, joita ei välttämättä löydy oppikirjoista, Sarmanto sanoo.
Heikki Sarmanto opiskeli Sibelius-Akatemiassa muun muassa Joonas Kokkosen ja Osmo Lindemanin johdolla.
– Opiskeluni lopahtivat. Turhauduin, koska Sibiksessä ei siihen aikaan ollut jazz-musiikin opetusta. Miellyin moderniin jazziin, joka oli minulle kuumempaa kamaa. En ollut varsinaisesti Duke Ellingtonin, George Gerhswinin tai Cole Porterin fani, vaikka soittelin mielelläni näiden ja monien muiden mestareiden biisejä, Heikki Sarmanto kertoo.
Jazzin ohella Heikki Sarmanto soitti myös tanssibändeissä. Sarmanto keikkaili pianistina muun muassa Katri-Helenan kanssa Puhelinlangat Laulaa -hitin aikoihin.
– 1960-luvun alussa soitin myös muutaman mieleenpainuvan keikan legendaarisen laulajamestari Olavi Virran yhtyeessä. Ola lauloi upeasti ja oli mukava mies, joka maksoi hyvän palkan nuorelle tyhjätaskujazzarille, Sarmanto muistaa.
Jazz otti
selkävoiton
1960-luvun vuosina Sarmannolla oli toiminnassa useita jazz-yhtyeitä, kuten muun muassa kvintetti Henrik-Otto Donnerin ja edesmenneen Christian Schwindtin kanssa.
– Jazz-nuotteja ei silloinkaan ollut paljon saatavilla, joten muusikot kuuntelivat totutusti ”korvat hörössä” jazz-levyjä. Näin kopsailtiin mielibiisejä nuottipaperille ja matkittiin. Legendaarisessa Mäyränkolossa kävin joskus myös soittelemassa, vaikka pohjimmiltani minun täytyy tunnustaa, että en ole jamihenkinen muusikko.
– En ole halunnut yhdistää alkoholin käyttöä ja jazz-musiikkia. Vielä tänäänkin jatsi ja kalja liitetään liikaa toisiinsa. Minua yököttää suuresti, että monista jazz-festivaaleistakin on tullut kaljanjuontitapahtumia, ärähtää Heikki Sarmanto.
Musikaalinen
perhe
1970-luvulla oli kokeellisen freejazzin vuoro. Heikki Sarmannon kokoonpanoissa soitti useita erinomaisia jenkkimuusikoita. Levytyksien määrä ja maine kasvoi.
Valovoimaisen Sarmannon ympärille muodostui joukko muusikkokollegoita, joiden kanssa laajaa arvostusta saanut jazz-säveltäjä alkoi tehdä hedelmällistä yhteistyötä useissa produktioissa. Uurastus on jatkunut aina näihin päiviin.
– Juhani ”Junnu” Aaltonen on yksi merkittävimmistä muusikoista ja pitkäaikaisemmista työtovereistani. Junnun kanssa minulla on ollut suuri ilo tehdä yhteistyötä 60-luvulta lähtien.
– Multi-instrumentalisti Juhani Aaltonen on ainutlaatuinen, yliherkkä ja luova yksilö, jolla on kontakti korkeampiin, luoviin voimakenttiin. Näistä spirituaalisista voimista Junnu saa energiaa ainutlaatuiseen ilmaisuunsa.
– Aaltosen Junnun ohella veljeni, kontrabasisti Pekka ”Pekkis” Sarmanto, laulaja Maija Hapuoja ja lyömäsoittaja Matti Koskiala ovat minun pieni, musiikillinen perheeni. Näiden, läheisten ystävieni ja vaikuttajieni kanssa minulla on helppoa ja selkeää työskennellä, Heikki Sarmanto kiittää.
Aihiot
nauhalle
Heikki Sarmannon ammatillinen ura on kestänyt jo yli neljä vuosikymmentä. Sympaattinen, olemukseltaan avoin ikinuori, peruspositiivinen jazz-säveltäjä on hämmästyttävän ahkera ja tuottelias.
1980-luku, siitä 1990-luvulle ja aina näihin päiviin tuotteliaisuus on jatkunut entistä laaja-alaisempana: musiikkia on syntynyt mitä erilaisimmille kokoonpanoille, kuoroille, lauluproduktioille.
Mikä on pysähdyttävin voima, tunnetila, joka saa sävelkynän tuottamaan musiikkia, uusia nuotteja, orkestrointeja?
– Musiikissa melodia on minulle hurjan tärkeä – melodia, jossa on tarina, joka vie johonkin. Rytmi saa melodian elämään. Sävellykseni muodostuvat useimmiten improvisaatioista. Minussa, Junnussa ja Pekkiksessä yhdistyy tämä sama piirre. Emme rakenna musiikillisia juttujamme pelkästään kirjoitettujen nuottien varaan.
– Elektroniset kosketinsoittimet ja niiden loputtomat, kiehtovat soundit antavat minulle myös valtavasti ärsykkeitä toisenlaisiin teemoihin ja harmonioihin kuin istuessani flyygelin ääreen. Usein nauhoitan talteen kaikki nopeat soitannolliset ja laululliset improvisointini. Näin saatan muutamassa päivässä tehdä jopa puolisen sataa biisiä. Myöhemmin kuuntelen äänitykseni ja poimin jyvät akanoista.
– Olen improvisoinut jo kolme neljä vuosikymmentä. Improvisoinnista on tullut osa minua. Se on ihmeellistä, mutta totta, jazz-säveltäjä kertoilee.
Tyylit
taipuvat
Pitkälti Heikki Sarmannon aloitteesta maahamme perustettiin Uuden Musiikin Orkesteri UMO, joka vuosien saatossa laajentui ammattimaiseksi big bändiksi. Sarmanto kutsuttiin Umon taiteelliseksi johtajaksi vuoden 1998 syksyllä, jossa hän toimi kaksi vuotta.
– Tavoitteeni oli pitää yllä hyvää fiilinkiä, antaa uusia ajatuksia ja tarjota Umon soittajille kyllin haastavia produktioita. Umossa, kaikki ovat huippuluokan muusikoita, solistisia improvisoijia ja erittäin kreatiivisia persoonia, jotka eivät pelkästään tuijota nuotteja.
– Umo on yksi maailman merkittävimpiä isoja orkestereita. Umo on big band, joka kykenee soittamaan mitä vaan: jenkkiklassikoita ja myös omaa materiaalia läpi jazzin tyylisuuntien. Mitä enemmän Umo saa soittaa omasta elämästään, sitä enemmän se vain paranee, Heikki Sarmanto sanoo.