Norja on yksi maailman rikkaimmista maista. Se on myös esimerkki Pohjoismaisesta mallista, jossa julkisin varoin rahoitettuja palveluita on riittänyt kaikille. Mutta 1990-luvulla ei enää riittänyt.
Miksi ei riittänyt?
Siitä kysymyksestä Asbjörn Wahl on kirjoittanut kirjan Hyvinvointivaltion nousu ja putoaminen? (Gyldendal, 2009). Se on historiallinen tarkastelu siitä, missä olosuhteissa Norjan hyvinvointivaltio voi ylipäänsä toteutua, ja mitkä tekijät niitä olosuhteita muovaavat.
Kirjoittajana Wahl ei edusta mitään tiettyä koulukuntaa, ei taloustiedettä tai sosiologiaa. Wahl on toiminnan mies, aktivisti, joka organisoi toimintaa hyvinvointivaltion puolesta. Siinä ohessa on syntynyt koko joukko artikkeleita, ja nyt kokonainen kirja, joka perustuu pohdiskeluihin viimeisten 25 vuoden aikana.
Kirjan saatesanoissa professori Steinar Westin lausuu: ”Tästä voi tulla vuoden asiaproosakirja…”
Ja sisältönsä puolesta varmasti voisikin tulla. Mutta itse vähän epäilen siksi, että tilanne on Norjassakin riistäytynyt jo osittain politiikan tuolle puolen, ei kenenkään maalle. Norjan eliitti ei kirjalle varmasti taputa.
Miten tähän on tultu?
Yksi käännekohta Norjan historiassa on vuosi 1935, jolloin Työväenpuolue kokosi ensimmäisen hallituksensa, ja aloitti projektin jonka tuotos tänä päivänä tunnetaan sanalla hyvinvointivaltio. Takana oli levoton 1920-luku, maailmantalouden suuri lama. Tasapainoinen kehitys työn ja pääoman välillä näytti parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta, mutta vasta kun työväenliike oli voimansa näyttänyt.
Niin pääteltiin silloin Pohjoismaissa laajemminkin.
Toisen maailmansodan jälkeen tätä rakennustyötä oli helppo jatkaa. Valitun tien haastajia ei juuri ollut. Sovintopolitiikka yski tosin tuntuvasti jo 1970-luvulla, kun maailmalla alkoivat puhaltaa tuulet valtiollista säätelyä vastaan. Mutta varsinaisena käännepisteenä, jossa todellinen irtiotto hyvinvointivaltioon tapahtui, oli Norjassa 1990-luku.
Vaikka Norja jättäytyikin EU:n ulkopuolelle, markkinaliberalistisesta tuotanto- ja valtasuhteiden uudelleenmuotoilusta tuli kantava oppi myös Norjassa, kiitos mm. EU:n epäsuoran, Euroopan talousaluetta koskevan ohjauksen. Suunnannäyttäjänä tässä kehityksessä oli Työväenpuolue, vähän samaan tapaan kuin Lipposen SDP Suomessa. Muut seurasivat perässä.
Ja mikä oli seuratessa kun talous kohisten kasvoi. Vauhtia kehitykselle antoi öljy, jolla kuitattiin valtion budjettialijäämät ja rahoitettiin tuntuvasti myös eläkkeitä.
Ja silti ihmisten väliset osallisuus-, varallisuus- ja tuloerot kasvoivat tavalla, johon hyvinvointivaltio ei enää tyydyttävällä tavalla kyennyt vastaamaan.
Norjassa on tällä hetkellä noin 4,6 miljoonaan ihmistä, joista noin 600 000 elää erilaisilla yhteiskunnan tuilla. Viimeisen sukupolven aikana tämä joukko on kaksinkertaistunut. Yhteiskunta ei enää integroi kuten ennen. Yksi pohjoismaisen mallin kulmakivi, työlinja, ei siis selvästikään enää toimi. Vaikka ihmisiä rankaistaan siitä, että he eivät työllisty, he eivät työllisty.
Miksi työlinja ei toimi? Tietysti siksi, että työelämä on laadullisesti muuttunut. Työelämässä korostuvat ne samat asiat kuin Suomessakin: kiire, yksilöllisyys ja vahvemman laki. Näytöksi tästä Wahl raportoi työelämätutkimuksesta saatuja tuloksia: jatkuvaa työn uudelleenorganisointia, vaatimustason nousua, niska- ja hartiasärkyä, alaselän kipuja, epävarmuutta jne. Prosentit ovat isoja ja kasvussa.
Näitä oireita kaikki Norjan 1990-luvun hallitukset yrittivät lääkitä kannustamalla, mutta oireiden syihin hallitukset eivät enää kurkottaneet. Oli opittu se ulkopuolisen asenne, että työmarkkinakysymykset kuuluvat työmarkkinajärjestöille. Työnantajapuolta ongelmat eivät enää kiinnostaneet ja työntekijäpuoli oli niitä oppinut sietämään, vaikka järjestäytymisaste laskikin.
Niinpä kehityksen saattoi ennustaa jatkuvan. Hyvinvointivaltion olemassaolon ehdot oli kyseenalaistettu.
Mikä tällaisen kehityksen moottori on, ja mitä sille olisi tehtävissä?
Wahlin mielestä tässä kuvatun kehityksen moottori on finanssijohtoinen kapitalismi, missä pääomien kasaaminen on lähes yhtä tärkeässä asemassa kuin teollisen kapitalismin synnyssä 1800-luvun lopulla. Se on johtanut työelämäreformeihin kaikkialla siellä, missä olosuhteet ovat otollisiksi muotoutuneet.
Tältä osin Wahlin päänäyttö tulee Norjan ulkopuolelta, kuten professori Philip Bohlelta, joka on tutkinut 107 työelämäreformin vaikutukset työhyvinvointiin. Tulosten mukaan 91 prosenttia reformeista on johtanut negatiivisiin vaikutuksiin, 7 prosenttia sekä positiivisiin että negatiivisiin vaikutuksiin ja loput 8 prosenttia positiivisiin vaikutuksiin tai ei mihinkään vaikutuksiin.
Yllättävän moni näistä reformeista on suunniteltu erilaisten investointipankkien ideatalkoissa. Esimerkistä käy ns. downsizing, oppi tehokkuuden lisäämisestä vakinaista henkilöstöä supistamalla. Sen teki tunnetuksi Steven Roach, Morgan Stanley -pankin ekonomisti, joka oppinsa pitkän aikavälin vaikutukset nähtyään tuli katumapäälle. Mutta liian myöhään. Markkinat eivät kokonaisuuksia ajattele.
Aavainsana hyvinvointivaltion alasajossa on yksityistäminen. Siinä Wahl erottaa kolme vaihetta. Ensimmäisessä yksityistetään valtioenemmistöinen teollisuus ja finanssilaitokset, kuten pankit ja vakuutuslaitokset. Sitten menee infrastruktuuri, kuten energia, vesi, tele- ja postipalvelut ja rautatiet. Viimeisenä myydään palvelut, kuten terveys-, koulutus- ja hoivapalvelut sekä eläkkeet.
Ja kaikki tämä voi tapahtua hyvinkin nopeasti. Esimerkiksi julkinen liikenne päätyi vajaassa 10 vuodessa muutamalle monopolivoimaa omaavalle yhtiölle niin Norjassa, Ruotsissa kuin Ranskassakin. Lopulta liikennemonopoli saattoi keskittyä pariin holding-yhtiöön, kuten Pariisissa, jotka keskenään sopivat neuvottelustrategiansa vastapuolen, kuten kunnan tai kuntayhtymän kanssa.
Ja tulosta tuli. Ongelmia saattoi tulla vain ”periaatteellisista syistä” tai juridis-oikeudellisista syistä, kuten korruption ja korruptioepäilyjen vuoksi. Niinpä 1990-luku oli yksityistämisen luvattua aikaa, piikkinä vuosi 1998, jolloin OECD-maissa yksityistettiin noin 170 miljardin dollarin arvosta.
Mutta sitten tapahtui jotakin, ainakin Norjassa. Jens Stoltenbergin ensimmäisen hallituksen toimeenpanemat todella laajat markkinareformit johtivat siihen, että Työväenpuolue sai vuoden 2001 vaaleissa huonoimman tuloksensa sitten vuoden 1924. Se pysäytti miettimään, vaikka oikeiston Høyre ”välttämätöntä sopeuttamista” jatkoikin.
Varsinainen käännepiste oli kuitenkin kunnallisvaalit vuonna 2005. Niissä vaaleissa Høyre julisti päävastustajakseen – ei suinkaan toista puoluetta, kuten Työväenpuoluetta – vaan kunta-alan ammattijärjestön, joka periaatteesta vastusti kunnallisten omistusten ja kuntapalvelujen kilpailuttamista. Ja yllättäen kansa asettui ammattiliiton puolelle.
Tämän nähtyään työväenpuolue käänsi linjaansa noin 180 astetta, syntyi oikeistolle vaihtoehtoinen punavihreä koalitio, josta vaalivoiton myötä nykyinen hallituskoalitio, mukaan lukien Norjan Vasemmistoliitto, jonka panos Norjan poliittisessa uudelleensuuntautumisessa oli huomattava.
Nyt Norjassa hyvinvointivaltioon on taas varaa, ainakin toistaiseksi.
Mutta kirjan varsinainen opetus on se, että kysymys hyvinvointivaltiosta ei ole taloudellinen, vaan poliittinen. Vastuu kansalaisten hyvinvoinnista on poliitikoilla, ei markkinoilla. Viimekädessä kysymys on valtasuhteesta työn ja pääoman välillä. Se on politisoitava, tarvittaessa jopa polarisoitava, jotta kysymys vastuusta realisoituisi.
Norjassa vasemmisto on tämän oivaltanut ja opponenttinsa haastanut. Meillä Suomessa 1990-luvun synkkä perintö on vielä perkaamatta.